Elikäs Polgaran työkaveri Varastolta (siis erittäin luotettava!) myypi Finskin lentokupongin, arvo 600 euroa, voimassa 22.2.2009 asti. Hän pyytää nyt lipusta 500 euroa, neuvotellakin ehkä voisi...
Laitahan viestiä, jos tarvitset ja/tai suunnittelet lomaa johonkin. Siis käy vain Finnairin lennoilla ja vain lentojen maksamiseen!
ÄKKIÄ NYT =D
Jestas, nimesin jo eilisessä blogissani 14.1. Kalapuikkelipäiväksi (vrt. Bloomsday) noin niinkuin tulevaisuutta ajatellen. On se sitten jännittävää, että uutisvälineet, Vantaan kaupunki, poliisit ym. ovat kukin tahollaan osoittaneet näin mielenkiintonsa nuorten kasvatukseen ja kehitykseen sekä niiden turvaamiseen kaikin tavoin! (Tahtoisi tietää, oliko Karhukoplakin paikalla?) Mikäli kaikkiin epäkohtiin Suomessa(kin) tartuttaisiin näin ripeästi, eihän tässä olisi hätäpäivää. Ei kenelläkään. En tiedä, mitä ajatella. Maailma on hullu! Ja ei, minulla ei ole eikä ole ollut ao. puikkeleita eväänä ,D
Eväistä – hmph – epäilen, että tuo kehno olo onkin tullut noista tomangeista, joita eilen tarkastelin lähemmin. Piti tehdä saladoa, en tehnyt. Ne olivat vinkeästi kasvattaneet homenavat! Ei ihme, että yksi maistui oudolta, vaikka näytti aivan priimalta. Jospa siitä tuli vähän outo olo – tai sitten ei. Ehkä minulla on vain muutoin outo olo. Ehkä olenkin vain outo. Odotellaan ja katsotaan, mitä tästäkin päivästä taas tulee.
Varastolla on reippaanlaisesti töitä, sopivasti siis. Ei ehdi juurikaan ajatella omiaan, mikä on tällä kertaa luettava vain hyväksi asiaksi. En halua ajatella yhtään enempää kuin on tarpeen. Mieluusti eläisin kuin tohvelieläin.
Tiedoksi, että edelleen joka paikkaa juilii ja särkee... tämä vain noin tiedotusluontoisesti. Ei, enhän minä valita. Sen verran vain, että jos joskus ei särkisi, en varmaan edes tunnistaisi moista oloa tai eloa! Se olisi jo ylimääräisen rapon paikka.
Sentään eilen kotiin päästyä olin reipas, suorastaan älyttömän ja yltiöpäisen riehakas ja pesin ison koneellisen pyykkiä. Aika messevä suoritus noin keskiviikoksi, mutta oli pakko. Osa puhtaista vaatteista alkoi olla loppu, tahtoo tänään puhdasta päällensä. Lisäksi minusta tuntui, että pari jakkua, jotka roikkuivat tuossa kenkätason yläpuolella, haisuivat kissinpissille (vrt. taannoinen Vincentin lirujuttu). Ne oli myös pakko ottaa pyykkiin. Voi olla, että haju on vain kuvittelua, mutta silti. Jos jo haisen töissä tupakalle, läskille, soijalle ja mausteille, en missään nimessä halua enää haista lisäksi eau de kissan kuselle!
Josta erinomaisen hieno aasinsilta aivan muuhun asiaan: P-P:llä on kissa! En ollut uskoa korviani. P-P on käyttäytynyt tänä vuonna tosi omituisesti, siis muidenkin mielestä. Yliystävällisesti suorastaan. Pyytänyt asioita, ei siis käskyttänyt. Kiitellyt myös, mikä ei kuulu hänen tapoihinsa. Eilen evästäessäni hän poikkesi kaffehuoneessa ja kyseli, miten vuosi on alkanut ja miten kissani on voinut? =O Kertoi sitten, että hänelläkin on kissa jne. Ziis, ihmeiden aika ei ole siis ohi. Onkohan mies tehnyt jonkin uuden vuoden lupauksen vai mistä moinen käytös, joka on huomattu siis muuallakin? No, ei asia minulle kuulu. P-P on muuten sen oloinen, että kissa on taatusti pistetty järjestykseen – mutta millä tavoin, jää todella vain arvattavaksi. Tod.näk. hänellä on joku spesiaalirotuinen mauku, ei varmaankaan HeSystä pelastettu sekarotuinen.... en ainakaan usko. Niin pitkälle hän ei sentään suostunut kertomaan asioistaan. Oikeastaan näin aukikirjoitettuna asiahan on aivan selvä. Joissakin johtamisoppaissahan suositellaan ns. laskeutumista alaisten tasolle. Sitähän tämä on, ei mitään muuta.
Minä menen tässä riipomaan vähän vitamiineja ja magnesiumia, josko taas lähtisi tämäkin päivä käyntiin!
------------------------------------
Purrmenta, kavrut! Tota joo, ai mami ei huamannu kertoo. Tsihih, se pyäri yälä ihan kamalast, ei niiko melkee olleskaa paikallaa. Ei ees noussu, ku mä oksuin oikee kunno karvaoksut, tsori, meni ihan keskell mattoo. Mutt ei se haita, mami vaa öris, ett ei jaksu nousta ku on paha olo ja särkee. Nii ni sitt mä oksuin viäl vähä lisää. Juu nii, aamull se vähä ihmetteli, ett ei oo muka heränny. Varpist heräs, ei vaa muista. Eikä ollu paljo varaa sitt mulle narista. Ei se kyll oksuist mitää sanokkaa, se tiätää, ett ei karvaoksui voi pidätellä, ne tulee ko tulee. Ei kissi voi sille mitää, nih! Ai ett siis sill on tyäpaikall kissi. Eikä ku siis sen pomoll on kissi, nyt mä tajusin. No sithä se vois iha hyvi ottaa mut sinne duunii mukaa. Se kerto, ett jollai on ollu siälä koiruliki mukan, useemma kerra. Miks ei sitt muka kissi vois tulla? Täh? Mä voisin kiärrellä jokase luana tsiigaas ja käymäss rapsutettavan ja sillee, enks voiskii? Ai ett ei vai, ett on allergiaisii. No mutt miks sitt koiruli muka voi tulla, mutt mä en. Hmph! Tollane on epist. Tarttis soittaa varmaa toll tasa-arvoihmisell, se hoitaa varmaa kissijutskii kans. Tai kissa-asiamiähell. Kyll nyt pitäis voida ottaa kissi mukaa duunii, ainaskii joskus. Ett me nähtäis, mist noi orjat jatkuvast saa naksurahoi! Tää on nii hyvä ideo, ett mä miätin tätä viäl uudestaa. En muute antanu taaskaa ottaa ittestäni fotoi. Jos ei vanhoi oo, mami hakee jostai mualt sitt!
Kliffaa melkee viikon loppuu, melkee, hei!
--------------------------------------
Vincent, minä ihan mielelläni ottaisin sinut töihin. Epäilen, että et viihtyisi siellä yli 8 h päivässä ,D
Päivän slogan: Hirvenmetsästysaikaan aion ostaa itselleni pipon, jossa on sarvet!
Päivän biisi: Kai mä tästäkin toivun
Luettua: Dorothy Koomson – Ole hänelle äiti, jahas, vuoden ensimmäinen täyshömppä, ihan viimoisen päälle. Kuolemaa, adoptioasiaa, pari miestä, rhomantiikka ja dharmatiikkaa sekä sen semmoista. Ei nyt ihan pahinta laatua, mutta kuitenkin. Pahempaakin olen siis lukenut (ja tämä on jo paljon). Kyllä tämän kerran lukee hätinänsä, mutta en suosittele kuin kunnon hömpän kavereille. Ei tule meille toista kertaa.
VIELÄ TÄMÄKIN PÄIVÄ!
Kestävää ketutusta – jo vuosia! Tuon otsakkeen lainasin Iisin eilisestä kommentista, se kun oli niiiiiin osuva ,D Kiitos, ilahdutti kapista koiranmieltäni ja lisäsi, no ei sentään ostovoimaa, mutta ketutusta kuitenkin. Tästä on hyvä jatkaa ja alkaa miettiä kestävän ketutuksen pääperiaatteita, järjestää sen ympärille seminaareja ja muuta näkyvää sekä saada aikaan vaikka kansalaisliike! Nih kerta! Minä uskon, että on olemassa muitakin, joita ketuttaa jatkuvasti. Keräytykäämme samojen lippujen alle veisaamaan itkuvirsiä. Minä ainakin olen kunnostautunut siinä – ei, en virsissä, mutta itkemisessä kyllä. Pelkkää itsesääliä.
Nimittäin alkaa olla jaksamiset vähissä. On kehno olo, mutta ei tarpeeksi sairas, että kehtaisi mennä hakemaan sairaslomaa. Epämääräinen oleskelu siis vaan jatkuu. Työkaveri oli päivän töissä ja meni taas, sairaslomalle siis. Täällä Varastolla liikkuu kahta eri lunssaa ja norovirus. Norovirus, tiedättehän, se joka on saanut nimensä siitä, että molemmista päistä tunkee koko ajan noro! Lunssat taas ovat sitä laatua, joka menee ja tulee useamman kerran ennen lopullista ratkaisua... eli helpottamista. Ei kiva, minä en ole sairastanut vielä kumpaakaan, siis vielä. Melkein toivoisi, että joku iskisi. Saisi sairastettua senkin alta pois. Tod.näk. minuun ei kyllä iske mikään, olen niin täyteen tropattuna erilaista duupingia, että pienemmät basiliskot pelästyvät oitis. Isommat taas välttävät kohtaamista.
Olen niin väsypoikki, että hätäiseen jaksan kotona aivan pakolliset hommat. Nekin vähän luistaen. Eilenkin – no se oli kyllä vahinko – tein koko kattilallisen soijarouhesoossia. Tiedättehän ”tätä on niin vähän jäljellä, pudistelen loputkin tuosta pussista”, eli apetta tuli koko iso kattilallinen, kun tungin sinne jo alkuun muutaman porganan, sipulia, tölkin tomaattimurskaa, sieniä ja mausteita. No, siinäpähän on loppuviikon ruuat. Ei tarvitse tehdä uutta ennen viikonloppua. Juu, oli se ihan hyvääkin, ei mitään vikaa! Kylkeen keitin vähän tagliatellea ja Varaston jääkaapissa on vielä melkein täysi purkillinen saladoa – eli tosiaan appeet loppuviikoksi ovat valmiina.
En ole jaksanut siivota! Jos joku aikoo siitä nillittää, on hyvä vaan. Kun ei jaksa eikä pysty, niin ei jaksa. Suihkuun sentään olen saanut itseni väkisin, kun teen sen heti kotiintulon jälkeen. Asia on harvinaisen selvä. Kaikki jaksu siis puuttuu, samoin huvitus tehdä mitään järkevää. Kun jaksaisi tänään vaikka tuossa aamun kähmeessä viedä edes roskikset, sekin olisi jo paljon. Nimittäin kun tulen töistä, on pakko ottaa ensin relaa vähän aikaa. Ei oikeasti jaksa. Sitten pakkotekemiset ja kissa-asiat. Loppuilta lukemista ja makoilua. Joka paikkaa särkee, helpompi olisi nimetä kivuton paikka. Ei muuten tule ihan heti mieleen. On niin väsynyt, että itkettää, koska ei todellakaan jaksa mitään – minä vihaan sitä tunnetta! Eikä mikään auta, ei vitamiinit, ei mömelöt, ei mikään. Argh!
Että tässä taas vali-vali-valia varmasti ihan riittävästi, jos joku on edes jaksanut lukea tänne asti. Parempaa ei ole edes näköpiirissä. Olisi ne The Isot Juhlat, en ilmoittautunut. Syystä että ne ovat perjantaina, arvatkaas miten väsy silloin olen? Retorinen kysymys, kyllä. Ja siellä pitäisi seisoskella aika pitkään, kokkarityyliin. Ei, ei käy, ikävä kyllä. Olisin halunnut tsekata bileet, mutta nyt on vain parempi antaa asian olla. Niinkuin monen muunkin asian. Pyrin vain hätinään selviämään hengissä, ehkä.
Eikö ollutkin innostava keskiviikkopostaus? Optimistinen ja täynnä elämäniloa. Tällaista se on, Welhottaren normielo. Tämä oli kuitenkin sensuroitua mallia eli vielä aika kevyttä tavaraa. Oikeasti elämäni on vielä karmeampaa, mutta sitä ei kukaan taatusti usko.
-----------------------------------
Purrrrrrrrrrrmenta, kavrut! Ähhh, mitä toi orja valittaa. Se vaa makaa ja jolisee iteksee, ihan ku mäki. Sill mitää vikaa oo, kuha vänisee taas. Ku se kert pitää mustaki hualta ja välill kuiteski rapsuttaa ja sillee. Eri asia sitt, jos se unhottais mun hommat tai jotai. Sitt mäki nostaisin älämölön, nih. Ett tääll on palvelu pelannu, huanost kyll, mutt pelannu kuiteskii. Eilenki tuli semmost muanaa, ett en digannu. Eiks toi sotke siihe sitt jotai muut salaa, uppos sitt äske iha kummast. Miten mull on semmone fiilis, ett se huijii mua välill noitte safkoje kaa. Eilisest safkast mä kyll oon katkero. Siis iha selväst tääll näytti ja haisu jauhiksell, mutt se oliki taas niit kammomurui – iha ku kissin raksui, höh. Ja mä ku luulin, ett saan jauhist. Mä tiädän, ett sill on mua varte jemma pakkasess, ei vaa oo ottanu sitä sulaan. Harmitti vähä viätäväst, ku toi sitt maisteli sitä soossii. En suastunu ees maistaa, en! Mä ootan, ett ainaskii lauvantain saa kunno muanaa! On se antanu joka aamu kalkonii ja kaakkei ja tavismuanaa, ei siin mitää. Mutt kyll kissiki tarvii heekkui, tottakai. Siis muutaki heekkui, tai sitt mä kostan tän taas jollai tavall. Vähä mull on sellane fiilis... vaiks tääll kyll just oli semmone yks pyykkikonesessio, ku yks juttu tapahtu ja sillee. Eikä ollu mun vika, ei.... tai siis ainaskaa ihan kokonaa... Enkä ainaskaa tunnusta mitää. Enkä oo antanu ton ottaa fotoikaa, pistän silmät kii ja makaan vaa. Sillo se ei ota fotoi, ku must on varmaa sata samanlaist fotoo, miss mä vaan on nätis keräll tai jotai. Ett ettiköö muualt sitte.
Kliffaa keskimmäist viiko päivää!
----------------------------------
Vincent, sinäkin olet minua vastaan – salakavala kissa!
Päivän slogan: Onnellisuuteen liittyy liian usein muita ihmisiä. Toiset saivat onnellisen ihmisen valtaansa, he saivat hänestä otteen, jota he saattoivat hyödyntää milloin hyvänsä, ottaa pois sen jonkin, joka oli tuonut onnen.
Päivän biisi: Mee ja tee se!
Luettua: Eoin Colfer – Artemis Fowl, aikaparadoksi. Heti alussa ikivanha kraken Helsingin edustalla aikoo vaihtaa nahkaansa, eli kraken onkin yllättäen Uunisaari ja täälläkin alkaa tapahtua. Fowlin äiti on vakavasti sairas ja taudin parantamiseen on vain yksi keino. Artemis palaa omaan menneisyyteensä järjestämään asiat niin, että lääkitystä olisi saatavissa. Jälleen merkillisiä sekoiluja, niitä inhottavia keijuja, omituisia kääpiöitä erilaisine tapoineen sekä muitakin kivoja olioita – sekä suuri paha. Taistelu käydään, Artemis tapaa nuoremman itsensä auttamassa nykyistä itseään ja tottakai, kaikki päättyy onnellisesti. Ei kehno, Colfer osaa asiansa ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää enemmän kuin tarpeeksi. Luin ihan mieluusti, mutta sopivampaa lienee vähän nuoremmille alan harrastajille... Suosittelen kuitenkin fantasian kavereille, Fowlista löytyy aina mukavia ylläreitä esim. keijujen inhottavuudesta ja ilkeydestä sekä muita outoja totuuksia! Helena Oikarinen-Jabai – Hyme – Etnografinen tarina ja tarina etnografiasta. Fiktiivinen tarina, jossa kirjoittaja tyttärensä kanssa on matkalla ja kirjoittaa tarinaa Irenestä Gambiassa. Irene on Gambiassa tekemässä tutkimusta, mutta mukana ovat myös hänen miehensä ja lapsensa, tapaamassa miehen sukua ja tuttavia. Irene haastattelee paikallisia naisia, kerää faktoja ja fiktiota, tarkastelee gambialaista arkielämää eurooppalaisin silmin. Yrittää ymmärtää ja ymmärtääkin, kunnes välillä huomaa pudonneensa melkoiseen suohon. Kirjan voi lukea vaikka täysin romaanina, mutta myös tutkimuksena etnografiasta, naisten suhteista, naistutkimuksesta – kirjasta on moneksi ja ainakin minä suosittelisin tätä kaikille naiseudesta kiinnostuneille. Kirjassa kuvataan paljon naisten asemaa ja elämää kahdessa kulttuurissa sekä näiden välillä, moniavioisuudesta, ympärileikkauksesta jne. Eli ajankohtainen opus kaikkinensa, Welhotar piti itse sekä ihmiskuvauksista että arkielämän ja luonnon kuvaamisesta ja suosittelee siis muillekin.
KEHITTYVÄÄ KETUTUSTA VAAN!
Ketuttaa edelleenkin – tämä on sellaista perusketutusta, jota ei voi osoittaa mihinkään erityisesti. Taidan olla myös vähän kipeä, muualtakin kuin päästäni. On vähän kehno olo, kaikkinensa, sellainen epämääräisen kehno... Varastolla on liikkeellä pariakin The Tartuntatautia, ihan kiva, hei.
Voin myös kertoa, että jos joku vain voi mennä mieleen, se todellakin menee pieleen. Eilinen on siitä selkeä todiste. Kaikki alkoi jo kotona aamulla. Eväät levisivät. Welhottarella ei ollut oikeaa paitaa käytettävissä. Takso tuli myöhässä ja oli idiootti. Varastolla ei ollut mitään, pääsin päivästä lähes puhumatta. Minua kyllä katseltiin vähän pitkään, olin hiljaa, hipihiljaa. Paluumatkalla takso oli ok, mutta pihallamme isännöitsijätoimiston auto oli parkittu juuri niin, ettei kukaan päässyt siitä ohitse. Kun huomautin nätisti asiasta, että yleensä kuljen invataksolla eikä siitä mahdu, koska ei mahdu tavallinen taksokaan saati sitten ambulanssi eli muu ajoneuvo, sain veemäiset katseet hemmoilta. Huomauttivat vielä, että eikö voi kiertää takakautta! No ei prle voi, jos ei näe, että ne typerykset ovat poikittain pihassa. Järki hohoi! Siinä sitten onnuin pihan läpi. Päivä oli megalomaanisen kammottava.
Olin niin kettuuntunut, että en jaksanut edes lukea. Menin nukkumaankin ääriaikaisin, eväät päiväksi tehtyäni. Uninappia nassuun ja kissa kainaloon, edes uneen pakoon tätä maailmaa.
Eilistä lehteä lukiessa totesin myös, että Welhottarena olen täysin elinkelvoton olio:
- Tupakoin; se on nykyään pahimpia syntejä!
- Olen lisäksi läksi; se on se toiseksi pahin synti tupakoinnin jälkeen!
- Herrijee, juon joskus ihan viinaakin – ei niin paha synti, mutta kamalaa tuokin!
- En kuluta riittävästi; nykyään erinomaisen huono juttu tämäkin!
- Vien joltakin nuorelta työpaikan; anteeksiantamatonta tuokin!
Voisiko joku järjestää sellaisen voittajan kuoliaaksinuijinnan kalautuspäivä keskiviikko –tyyliin. Minut on siis kaikin puolin todettu elinkelvottomaksi yhteisön jäseneksi, joka ei muuta ansaitse. Ilmoittakaa vain aika ja paikka – minä tulen!
Welhottarelassa ei siis tarjolla tänäänkään mitään muuta kuin väninää, jollotusta, huonoa oloa (täytyy varoa näppikselle oksumista) ja ketutusta. Ottakaa mitä haluatte, ei tarvitse välttämättä palauttaa.
------------------------------
Purrrrrrrrve, kavrut! Joo, mami on vähä outo. Eilenki se jollotti tossa ku tuli himaa. Duunas se mulle mikrottimes fisuu ja sain semmost parempaa safkaa ja sillee. Pääsin viakkuu goisiinki ja kaikkee. Piti kyll lähtee pois, ku se kuarsi ja yälä se lähti liikenteesee taas. En tiijä, mikä sill on. Ei se oikee vissii oo kipeekää, mutt ei kai iha kondikseskaa. Ku mäki sain eilen juasta ja kaikkee, eikä toi sanonu ees mitää. Illakaa se ei ees istunu täss koneell eikä mitää. Vähä se käänteli kirjoi, luki vähä jotai, sitt pisti valot kiini. Vaiks oli mun miälest kamalan aikast. Mutt mitä välii, mähä goisin muuteski. Ei se mua haitannu. Se sitt vähä haittas, ku se pönki ylös kesken nukkumise. Mä jouduin sitt asettelee itteni uudestaa ja sillee. Ett mull mitää erityist oo, äsken sain kalkonii ja hampulikaakkei. Oottelen, jos tulis jotai muitakii heekkui. Tavismuanaa ainaskii. Kyll se duunii on menos, kumminki. Höh, jäis nyt sitt himaa, jos sill on paha olla kerta. Mä tajuu, miks tarvii sillo lähtee mihkää =O
Tommone foto löyty, omei ei oo. Kliffaa päivää kaikill!
------------------------------
Vincent, minä menen, vaikka olisikin huono olo....
Päivän biisi: I Feel Fine
Päivän slogan: Onni ja unelmat ovat maailmassa ne helpoimmin tuhottavat asiat!
Luettua: Tuula-Liina Varis – Vaimoni, uusioluennassa. Sen verran ovela tarina, että kannattaa lukea toiseenkin kertaan. Miehen vaimo katoaa tai lähtee ilmoittamatta. Tämä tuhoaa myös menevän miehen ja hänen elämänsä. Kaikki epäilevät, että katoamisen takana piilee rikos, tod.näk. miehen tekemä... Ehkä, ehkä ei. Asia etenee mielenkiintoisesti, myös loppu on yllätys – ja syyllinen, tottakai. Suosittelen, myös kertomuksena siitä, millaiseksi veemäinen mies voi toisen elämän tehdä. Itse asiassa, melkoisen hyvä opus.... Anna Kilpeläinen – Taskut, ilmeisesti olevansa hauska ja rhomandinen kertomus siitä, mitä seuraa, kun takit vaihtuvat vahingossa. Omalaatuista ihmissuhdehömppää, joka ei oikein ansaitse luokitustansa mihinkään. Ihan vain siksi, koska on niin kehno. Kehnoa rhomantiikan tapaista. Ei kannata ottaa mukaansa, ei edes käteensä. Teennäistä ja epäaitoa tarinaa. Ian Banks – Algebraisti, perinteistä kovaa scifiä, parhaimmasta päästä. Sinänsä ikävä, että nyt ei jaksanut oikein keskittyä tähän kunnolla eli tämä luetaan uudelleen myöhemmin. Banks kyllä osaa – ziis, eli scifin kavereille jälleen mieletön pläjäys. Suosittelen.
JONKINLAISTA PÄIVÄÄ!
PS. Taas tämä päivityskin tuottaa lieviä ongelmia - hmph!!!!
Taidan kohta painua sänkyyn lukemaan, lojututtaa niin mukavasti.
------------------------------
Purrrrrrrviska kaiffat! Hei, hei-hei, mä sain eilen jotai tosi heekkuu. Noi söi katkiksii ja mami oli kerranki kilti. Vaiks se tiätää, ett mä oksun, se laitto mulle jömmaa kaks oikee isoo katkist. Kattokaas, emmä varmaa nii vähäst oksu, seki oli miättiny. Ja ku ne oli just sulana ja tuaksu oikee herkkuhyvält, mä sain sitt ne natusteltavaks, mmmmmmmm. Ai että, ne ois kyll mun ykkösheekkuu. Mutt ku ei voi nii ni ei voi. Sain mä sitt semmost hianompaa määkäruakaa pussist, ett oli niinko vähä parempi lounas. Iha ku ihmisilkii. Ja sitt vähä jälkkärikaakkii kans. Juu oon tyytyväine. Pojall mä näytin, miten kiäritää toss isoll matoll. Sille pitkällää, ynpäri-ynpäri ja takasin, niinko vuarotelle. Ei se ollu enne nähny ja sitä nauratti hirveest. Höh – mä vaa näyti, ett kissiki osaa kaiken laist hianoo. Nimittäi pitkittiä kiärimine ei oo helppoo kuulkaas, siin voi mennä sekasi ja näyttää hölmölt. Mutt en mä, mä teen sen nätist ja näytän hyvält vaa. Nih! Ja sitt mä näytin kans, mite soffan päällise alle hyäkitää, jos leikitää, ett sinne on pyäriny jotai kaakkei. Sitäki se nauro. Sitt mä kyllästyin ja painuin goisii ku muutki kerta. Ryämin päiväpeiton alle mamin paikall. Kuulin vaa välill ku taas mulle naurettii, kuarsaus kuulu peiton läpi. Mä mitää kuarsaa – tota, korkeintaa ääntelen vähä unissaa. Väittäkää mitä huvittaa, mutt en kuarsi. En tiijä, tähän piti tulla yks mun foto, jos toi löytää. Jos ei, laitetaa joku löytöfoto sitte. Juu ei ollu mun kuvei, laitto tommose. Aika kliffa, toi kissi ja kääpiö nimittäi. Kissi on kyll parempi, ku mä en oikee diggaa noist kääpiöist niinku. Ne voi olla vähä vaarallisii...
Kiitos, Vincent, vielä on vapaata, ainakin minulla.
------------------------------
Päivän biisi: Ote talonkirjasta
Luettua: Lars Saabye Christensen – Velipuoli, luin tämän aikaisemmin pikalainana ja oli pakko ottaa uudestaan luettavaksi ihan tarkoituksella. Omituinen, erilainen ja vinkeä sukutarina Norjasta. Baarnumin lapsuudesta outojen äitien (isoisoäiti, isoäiti ja äiti) seurassa sekä hänen velipuolestaan Fredistä ja tämän kohtalosta aina nykypäiviin asti. Nyt Baarnum on elokuvakäsikirjoittaja ja Fred ilmestyy takaisin... Baarnumillakaan ei mene ihan hirveän hyvin. Suosittelen, taas hyvää norjalaista proosaa. Kumma, miten näitä norjalaisia erinomaisen hyviä nykykirjailijoita on tullut esiin niin paljon? Missä niitä kasvaa – missä niitä voi tavata? Kirjaa suosittelen ihan kaikille, vähän vaatii ehkä pitkäjännitteisyyttä....
JUPINAA, JOLLOTUSTA...
Jahas, jospa tästä sitten laatimaan taas kauppalistaa. Apteekista on haettava kuukauden kassi mömelöitä. Kirjastossakin odottaa jokunen opus noutajaansa. Enkä ole keksinyt vielä, mitä syöttäisin Pojalle lounaaksi. Onko kukaan koskaan kuullut tipuvihannesseljankasta...
-----------------------------------
Purrrrrrrrrrrviska, kaiffat! Ai ett mäki saan jotai ääntä nyt sitt kuuluvii tai siis skrivaa jotai. Joo, se käkättää, ett mä muka herättelen sitä jatkuvast. Mutku orja vaa makaa ja horisee peittoi alla. Oon mä saanu heekkui ja ruakii, mutt silti. Se on hei ihan eri asia, jos mä meen goisii ku oon saanu kaikki. Ei se sitä tarkota, ett orja menis samall tavall takasi goisii tai ees horteesee. Ja se oksujuttu nyt vaa oli ihan normioksu. Ei se siit kyll mitää mekkalaa pitäny, mutt paiskas sen maton kylppärii. Mä painuin sitt basee mököttää. Mitäs on nii herkkänahkane, ett jokasest mun äänest nousee. Ja voisin mä syädä lisää sitä heekkulihaa aamusi ja hampulikaakkei kans! Nih kerta! Ees lauantaisi tai jotai. Muute mä en oikeesti tehny tyhmei, tai ainakaa toi ei oo huamannu *tsihih*. Enkä kerro, vaiks oisinki. Ollaa oltu kamui ja nukuttu viärekkäi ja mä oon saanu eilenki fisuu. Oikeet fisuu kypsennettyn mikrottimess. Kyll oli hyvää, mutt vaa nii onnettoma piäni biitti. Nii juu, sitä se taas meinaa, ett mä siks oksuin. Nyt mä hiffasi. No mitäs antaa sitt fisuliinii, vaiks se hyvää onki. Pitää siivoo sitt kans, en mä voi pestä mitää mattoi kerta. Ei kissit pese mattoi eikä siivoo, me ollaa vaa muute hyvei! Nii ja nättei. Saiskoha tähä nyt jo sen foton, miss mä mun miälest ainaki oon aika nätti, krhmmm. Siis ainaki vähä komee *vaatimaton virn*! Kattokaa vaiks tota täydellist hännä koukkuu, hei.
Kliffaa löördaagii, heekkui ja vapaat kaikill!
---------------------------------
Luettua: Pia Kaskelma – Jakkupukujengi. Idea on kohtuullinen eli hiukkasen lain ulkopuolella käyskentelevä leidi sotkeutuu hyvätuloisten naisten rikollisiin bisneksiin, joita peitellään mm. hyväntekeväisyydellä. Kirja tavallansa ja hupaisesti toimiikin, mutta osa tökkii. Olisin suositellut kirjoittamista uudelleen sekä hyvää kielen huoltoa ja varsinkin oikolukua. Nyt jokunen juttu pistää pahasti silmään, myös juonesssa oli pari mokaa. Muutoin ihan lukukelpoinen jäynätarina, joka päättyy onnellisesti. Hömppärikostarina? Ruth Rendell – Veden lumo, helpolla selitetty, mutta ankarasti lopulta koukerteleva juoni ja erinomaisesti kuvattuja henkilöitä. Rendell osaa, sehän tiedetään. Juonea en paljasta, mutta vesi on ja pysyy tärkeänä elementtinä. Erästä henkilöä pidetään takuusyyllisenä, mutta onko se totta vai ei selviää vasta aivan lopussa. Ennen sitä mielenkiintoista pohdintaa aikuisten lasten asumisesta äitiensä luona, psykosomaattisisista sairauksista ja ulkonäön ja tapojen erehdyttävästä vaikutuksesta. Minä pidin, vaikka juoni ja kerronta olikin tavallista kiemuraisempaa eli suosittelen Rendellin kavereille. Riitta Nelimarkka – Elisen epämuistelmat. Loistavan mukava opus, sopii kaikille ja suosittelen. Muistelmat, erilaiset, oudotkin. Kieli on jännittävää, yhtä jännittävää kuin Elisen elämä ja teokset ,D Mukana myös mahtavaa kuvitusta. Iloittelevaa kieltä ja sattumuksia. Welhotar piti kovasti ja suosittelee, ehkä hankkii itsellensäkin eli paras mahdollinen suositus. Atik Ismail – Cisse, pieni kunnianosoitus. Proosarunon tai pätkänovellien tapainen viritelmä ja muutama kehnohko valokuva Cissestä, mukana parissa kuvassa myös Siru ja Sami. Eipä tämä Cissestä mitään kuvaa anna, lähinnä ehkä siitä, että Ismail luulee tunteneensa Cissen paremmin kuin muut. Minä todistan toista, mutta se siitä. Ei anna aihetta toimenpiteisiin. Sokeri pohjalla, melkein eli Hannu Lindqvist – Unieni ulvovat sudet. Tarina siitä, miten koulukiusattu nelikymppisenä päättää lopultakin kostaa neljälle pahimmalle kiusaajalleen. Ei kovin kaunista kerrottavaa, pahoinpitely, tuhopoltto, yhden lavastaminen salakuljettajaksi ja lopulta aika yököttävä moottorisahamurha. Viestinä kaikille se, että koulukiusattu voi kostaa vielä vuosien takaa. Ei paha ollenkanas, kirjana siis. Aloin heti miettiä, voisiko tätä toteuttaa käytännössä, ehkä hiukka lievemmin vaikkapa.... Kosto elää ja se elää kauan! Minä ainakin haluaisin vieläkin kostaa muutamalle ihmiselle eräitä asioita, ai miten niin pitkävihainen... Suosittelen kaikille koulukiusatuille ja jännäreistä pitäville – älkää nyt kuitenkaan ottako tästä mallia, jooko? En ota minäkään, minä lupaan *ristii sormiaan*!
LAUVANTAITA!
