Kestävää ketutusta – jo vuosia! Tuon otsakkeen lainasin Iisin eilisestä kommentista, se kun oli niiiiiin osuva ,D Kiitos, ilahdutti kapista koiranmieltäni ja lisäsi, no ei sentään ostovoimaa, mutta ketutusta kuitenkin. Tästä on hyvä jatkaa ja alkaa miettiä kestävän ketutuksen pääperiaatteita, järjestää sen ympärille seminaareja ja muuta näkyvää sekä saada aikaan vaikka kansalaisliike! Nih kerta! Minä uskon, että on olemassa muitakin, joita ketuttaa jatkuvasti. Keräytykäämme samojen lippujen alle veisaamaan itkuvirsiä. Minä ainakin olen kunnostautunut siinä – ei, en virsissä, mutta itkemisessä kyllä. Pelkkää itsesääliä.
Nimittäin alkaa olla jaksamiset vähissä. On kehno olo, mutta ei tarpeeksi sairas, että kehtaisi mennä hakemaan sairaslomaa. Epämääräinen oleskelu siis vaan jatkuu. Työkaveri oli päivän töissä ja meni taas, sairaslomalle siis. Täällä Varastolla liikkuu kahta eri lunssaa ja norovirus. Norovirus, tiedättehän, se joka on saanut nimensä siitä, että molemmista päistä tunkee koko ajan noro! Lunssat taas ovat sitä laatua, joka menee ja tulee useamman kerran ennen lopullista ratkaisua... eli helpottamista. Ei kiva, minä en ole sairastanut vielä kumpaakaan, siis vielä. Melkein toivoisi, että joku iskisi. Saisi sairastettua senkin alta pois. Tod.näk. minuun ei kyllä iske mikään, olen niin täyteen tropattuna erilaista duupingia, että pienemmät basiliskot pelästyvät oitis. Isommat taas välttävät kohtaamista.
Olen niin väsypoikki, että hätäiseen jaksan kotona aivan pakolliset hommat. Nekin vähän luistaen. Eilenkin – no se oli kyllä vahinko – tein koko kattilallisen soijarouhesoossia. Tiedättehän ”tätä on niin vähän jäljellä, pudistelen loputkin tuosta pussista”, eli apetta tuli koko iso kattilallinen, kun tungin sinne jo alkuun muutaman porganan, sipulia, tölkin tomaattimurskaa, sieniä ja mausteita. No, siinäpähän on loppuviikon ruuat. Ei tarvitse tehdä uutta ennen viikonloppua. Juu, oli se ihan hyvääkin, ei mitään vikaa! Kylkeen keitin vähän tagliatellea ja Varaston jääkaapissa on vielä melkein täysi purkillinen saladoa – eli tosiaan appeet loppuviikoksi ovat valmiina.
En ole jaksanut siivota! Jos joku aikoo siitä nillittää, on hyvä vaan. Kun ei jaksa eikä pysty, niin ei jaksa. Suihkuun sentään olen saanut itseni väkisin, kun teen sen heti kotiintulon jälkeen. Asia on harvinaisen selvä. Kaikki jaksu siis puuttuu, samoin huvitus tehdä mitään järkevää. Kun jaksaisi tänään vaikka tuossa aamun kähmeessä viedä edes roskikset, sekin olisi jo paljon. Nimittäin kun tulen töistä, on pakko ottaa ensin relaa vähän aikaa. Ei oikeasti jaksa. Sitten pakkotekemiset ja kissa-asiat. Loppuilta lukemista ja makoilua. Joka paikkaa särkee, helpompi olisi nimetä kivuton paikka. Ei muuten tule ihan heti mieleen. On niin väsynyt, että itkettää, koska ei todellakaan jaksa mitään – minä vihaan sitä tunnetta! Eikä mikään auta, ei vitamiinit, ei mömelöt, ei mikään. Argh!
Että tässä taas vali-vali-valia varmasti ihan riittävästi, jos joku on edes jaksanut lukea tänne asti. Parempaa ei ole edes näköpiirissä. Olisi ne The Isot Juhlat, en ilmoittautunut. Syystä että ne ovat perjantaina, arvatkaas miten väsy silloin olen? Retorinen kysymys, kyllä. Ja siellä pitäisi seisoskella aika pitkään, kokkarityyliin. Ei, ei käy, ikävä kyllä. Olisin halunnut tsekata bileet, mutta nyt on vain parempi antaa asian olla. Niinkuin monen muunkin asian. Pyrin vain hätinään selviämään hengissä, ehkä.
Eikö ollutkin innostava keskiviikkopostaus? Optimistinen ja täynnä elämäniloa. Tällaista se on, Welhottaren normielo. Tämä oli kuitenkin sensuroitua mallia eli vielä aika kevyttä tavaraa. Oikeasti elämäni on vielä karmeampaa, mutta sitä ei kukaan taatusti usko.
-----------------------------------
Purrrrrrrrrrrmenta, kavrut! Ähhh, mitä toi orja valittaa. Se vaa makaa ja jolisee iteksee, ihan ku mäki. Sill mitää vikaa oo, kuha vänisee taas. Ku se kert pitää mustaki hualta ja välill kuiteski rapsuttaa ja sillee. Eri asia sitt, jos se unhottais mun hommat tai jotai. Sitt mäki nostaisin älämölön, nih. Ett tääll on palvelu pelannu, huanost kyll, mutt pelannu kuiteskii. Eilenki tuli semmost muanaa, ett en digannu. Eiks toi sotke siihe sitt jotai muut salaa, uppos sitt äske iha kummast. Miten mull on semmone fiilis, ett se huijii mua välill noitte safkoje kaa. Eilisest safkast mä kyll oon katkero. Siis iha selväst tääll näytti ja haisu jauhiksell, mutt se oliki taas niit kammomurui – iha ku kissin raksui, höh. Ja mä ku luulin, ett saan jauhist. Mä tiädän, ett sill on mua varte jemma pakkasess, ei vaa oo ottanu sitä sulaan. Harmitti vähä viätäväst, ku toi sitt maisteli sitä soossii. En suastunu ees maistaa, en! Mä ootan, ett ainaskii lauvantain saa kunno muanaa! On se antanu joka aamu kalkonii ja kaakkei ja tavismuanaa, ei siin mitää. Mutt kyll kissiki tarvii heekkui, tottakai. Siis muutaki heekkui, tai sitt mä kostan tän taas jollai tavall. Vähä mull on sellane fiilis... vaiks tääll kyll just oli semmone yks pyykkikonesessio, ku yks juttu tapahtu ja sillee. Eikä ollu mun vika, ei.... tai siis ainaskaa ihan kokonaa... Enkä ainaskaa tunnusta mitää. Enkä oo antanu ton ottaa fotoikaa, pistän silmät kii ja makaan vaa. Sillo se ei ota fotoi, ku must on varmaa sata samanlaist fotoo, miss mä vaan on nätis keräll tai jotai. Ett ettiköö muualt sitte.
Kliffaa keskimmäist viiko päivää!
----------------------------------
Vincent, sinäkin olet minua vastaan – salakavala kissa!
Päivän slogan: Onnellisuuteen liittyy liian usein muita ihmisiä. Toiset saivat onnellisen ihmisen valtaansa, he saivat hänestä otteen, jota he saattoivat hyödyntää milloin hyvänsä, ottaa pois sen jonkin, joka oli tuonut onnen.
Päivän biisi: Mee ja tee se!
Luettua: Eoin Colfer – Artemis Fowl, aikaparadoksi. Heti alussa ikivanha kraken Helsingin edustalla aikoo vaihtaa nahkaansa, eli kraken onkin yllättäen Uunisaari ja täälläkin alkaa tapahtua. Fowlin äiti on vakavasti sairas ja taudin parantamiseen on vain yksi keino. Artemis palaa omaan menneisyyteensä järjestämään asiat niin, että lääkitystä olisi saatavissa. Jälleen merkillisiä sekoiluja, niitä inhottavia keijuja, omituisia kääpiöitä erilaisine tapoineen sekä muitakin kivoja olioita – sekä suuri paha. Taistelu käydään, Artemis tapaa nuoremman itsensä auttamassa nykyistä itseään ja tottakai, kaikki päättyy onnellisesti. Ei kehno, Colfer osaa asiansa ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää enemmän kuin tarpeeksi. Luin ihan mieluusti, mutta sopivampaa lienee vähän nuoremmille alan harrastajille... Suosittelen kuitenkin fantasian kavereille, Fowlista löytyy aina mukavia ylläreitä esim. keijujen inhottavuudesta ja ilkeydestä sekä muita outoja totuuksia! Helena Oikarinen-Jabai – Hyme – Etnografinen tarina ja tarina etnografiasta. Fiktiivinen tarina, jossa kirjoittaja tyttärensä kanssa on matkalla ja kirjoittaa tarinaa Irenestä Gambiassa. Irene on Gambiassa tekemässä tutkimusta, mutta mukana ovat myös hänen miehensä ja lapsensa, tapaamassa miehen sukua ja tuttavia. Irene haastattelee paikallisia naisia, kerää faktoja ja fiktiota, tarkastelee gambialaista arkielämää eurooppalaisin silmin. Yrittää ymmärtää ja ymmärtääkin, kunnes välillä huomaa pudonneensa melkoiseen suohon. Kirjan voi lukea vaikka täysin romaanina, mutta myös tutkimuksena etnografiasta, naisten suhteista, naistutkimuksesta – kirjasta on moneksi ja ainakin minä suosittelisin tätä kaikille naiseudesta kiinnostuneille. Kirjassa kuvataan paljon naisten asemaa ja elämää kahdessa kulttuurissa sekä näiden välillä, moniavioisuudesta, ympärileikkauksesta jne. Eli ajankohtainen opus kaikkinensa, Welhotar piti itse sekä ihmiskuvauksista että arkielämän ja luonnon kuvaamisesta ja suosittelee siis muillekin.
KEHITTYVÄÄ KETUTUSTA VAAN!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti