Kolmas lomapäivä, wau. Eilen sain pakittua kolme laatikollista astioita ja muuta särkyvämpää härpäkettä. Malliksi vielä muutaman kirjakassin. Iso osa on tavaraa on siis jäljellä, koska niitä ei voi vielä pakata. Ensin olisi saatava kirjat kasseihin ja hyllyyn, jotta näkee, paljonko tilaa on jätesäkeille. Niihin tulee siis osa särkymättömistä astioista eli keittiötavaroista, liinavaatteet ja vaatteet ym. Oikein viehkoa, joo. Mutta kun laatikoita ei ole kuin kaksi enää tyhjänä ja ne tarvitaan vielä. Lisäksi sain pestyä neljä ovea ja kaksi seinää. Jokusen hyllyn vielä. Kunnes tuli se prle -> ei vain riitä, minä en riitä. Olen liian lyhyt enkä pysty kiipeämään. Lisäksi voin käyttää vain vasenta kättä, oikea ei enää kestä mitään. Eli tähän on myös saatava ratkaisu.
Lisäksi kirosin nuita kananpaskaseiniä, niistä lähtee kerros pelkästään pesemällä :o Oikeasti... ei siis mitään rotia, pirulauta. Pese siinä nyt sitten läikkää, kun irtoaa koko kerros samalla! Ja tätä kutsutaan suomalaiseksi rakentamiseksi... ei hyvää päivää sentään. No, löin minäkin kerran nyrkkini vuosia sitten samanlaiseen seinään; nyrkkiä vähän sattui, mutta seinään tuli iso arpi. Reipas Welhotar se siinä, todella raivoissaan tuolloin siis. Enkä muuten sille seinälle.
Hommat oli lopetettava vajaan työpäivän jälkeen. Koivet alkoivat temppuilla ja kädet särkeä. Otin kipumömelöt, mutta en uskaltanut enää jatkaa kauaakaan. Siinä voipi olla liikuntakyvyn kokonaislähtö melko lähellä, kun lähtee urheilemaan liian kanssa. Selkääkin vihloo niin, että silmissä säkenöi. Pidin kyllä luku-, kaffe- ja jopa lounastauot ihan reilusti. Myönnän kyllä myös tehneeni töitä. Harvinaisen epäjärjestelmällisesti kylläkin eli aina kun jotakin mieleeni juolahti. Aika usein juolahtikin, että sitä-ja-tätä paikkaa ei olekaan tarkottu tahi katsottu lainkaan. Lisäksi yksi pieni säkki vaatteita löytyi vielä kaapeistakin asuntolaan meneväksi. Sen pakkasin toki valmiiksi.
En ole tyytyväinen itseeni, mutta parempi näin. On kuitenkin jotakin tehtynä, edes. Belga pystyy tod.näk. jonakin päivänä muutamaksi tunniksi irroittautumaan laskareista, luennoista ym. ja tulee vähäksi aikaa jeesaamaan. Päivä jäi auki, koska tenttilista ei ollut muistissa. Eli jossakin välissä saan hänet kuitenkin vielä avuksi, jippii! Belga kun ei pistä pahakseen rätinkään kanssa touhuamista. Se on mukava piirre pojassa / miehessä. Laitoin samalla hänen tililleen pienen stipendin, ikäänkuin kannustukseksi ja toki hän on sen ansainnutkin. En minä ilman apuja pysty näköjään mihinkään. Se tuo ulottuvuuden puuttuminenkin on muuten ällistyttävän iso asia. Kokeilkaapas joskus hoitaa kaikki hommat varpistamatta, kiipeämättä ja vain vasemmalla kädellä kurkottaen! Tulette ehkä yllättymään, niin minäkin, vieläkin. Vaikka se on siis jo tuttua jonkun vuoden ajalta. Sen vain unohtaa normiarkena, kun on tottunut tekemään asiat tiettyyn tapaan. Varoo automaattisesti joitakin juttuja ym. Nyt se tuppaa unohtumaan, kun jopa innostuu hiukan. Jee *vaisu sellainen*.
Vinski on vähän pallo hukassa. Sai toki tutkia laatikot, mutta kun näytettiin merkkaamisen elkeitä, häädin kissin kylmästi pois laatikoilta. Sen jälkeen hän katsoi parhaaksi siirtyä soffalle nukkumaan toinen silmä auki tarkkaillen minun pakkaamistani ja huseeraamistani. Kunnes hiukan hellitettyäni siirtyi parvekkeelle.
No, ei kun kaffetta ja mömelöitä taas kehiin, vähän kirjaa ja sitten hommiin! Ei sitä pakkaamatta voi muuttaa, vai...
Päivän biisi: Tanssii läskien kanssa
Päivän slogan: Parempi naula otsassa kuin pussillinen uusia!
Luettua: Miettinen – Pitkäjano, punkkareiden kesäturnee silloin ennen. Oikein viihdyttävää ja minä pidin. Tosin hiukan nuorempaa sukupolvea, mutta aitoja tunteita ja liikeitä. Hupaisaa syksyviihdykettä, plussatan ja linksusta lisää. Gudrun Eva Minervudottir – Nukentekijä, mies tekee työkseen eroottisia nukkeja ja elää yksinäistä sekä erakoitunutta elämää. Kunnes eräänä päivänä nainen tarvitsee apua ja siitähän tarina syntyy. Melkoinen tarina tuleekin, kaikkine sivujuonteinensa. Erikoinen, erilainen, ihmisyydestä ja rujoudestakin kertova tarina. Tykkäsin ja suosittelen, en ehkä kaikille. Hiukan erikoinen tämä kuitenkin on eli ei sovi ehkä jokaisen sielunmaisemaan. Edward Bunker – Kovan onnen poika. Kertomus siitä, miten poika joutuu yhteiskunnan ulkopuolelle jo hyvin nuorena, kärsimään tuolloisista poikakodin, nuorisokodin sekä mielisairaalan (!) oloista sopeutumattomuutensa vuoksi. Kuvittelisin olevan lähellä Bunkerin omaa tarinaa. Syy-seuraussuhteet tulevat esille vähän korostetusti. Vartijoiden, lääkäreiden sekä ns. normiyhteiskunnan kuvaus on melkoisen groteskia ja varmasti melko totuudenmukaista, kun otetaan huomioon mitä vuosia eletään. Suosittelen pahiskirjallisuudesta ja nuoriso-ongelmista kiinnostuneille. Tähän kaikki voi johtaa. Ann Heberlein – En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Omakohtainen tunnustus siitä, millaista on elää masentuneena, olla bipo ym. Turvautua psykiatriseen päivystykseen vähän väliä, lääkityksestä, siitä ja sen ottamattomuudesta, läheisten kommenteista, omasta elämästä ja olemisesta. Hyvä kuvaus, luotettavan oloinen sellainen. Ei turhaa hymistelyä, pari mukavaa näpsäytystä niille, joille masennus on vain ”ota itseäsi niskasta kiinni ja toimi”-tyylinen olotila. Suositan, jos kuka jaksaa lukea. Ei-masentuneille läheisille ja kavereille suosittelen erityisesti, tätä se on, parhaimmillaan ja pahimmillaan.
POLGA EDELLEEN VARSIN LOMAFIILIKSISSÄ *köh*!
PS: Joku ihmetteli, miksi pitää pyyhkiä pölyjä, siivota jne. muuton keskellä. No tiedoksi niille, jotka eivät ole huomanneet: muutan samaan aikaan vaihtokaverin kanssa. Hän muuttaa tänne, minä sinne fifti-siksti samaan aikaan. Hänellä ei juurikaan ole tavaraa. Minulla taas on, kaikki mitä on. Eli kuusessa ollaan... Mitään puunaamista ole tarkoituskaan harrastaa vaan ihan rehtiä normipaskan poistoa, jota on kerääntynyt kuuden vuoden aikana esim. laatikostojen taakse ja kirjahyllyjen ym. alle. Samoin seinistä kerätään darrat pois ym. Eli se on sitä siivoamista. Ja kyllähän nyt kaapit on tyhjättävä ja jos hyllyt on paaskaisia (kuten keittiössä ovat) on ne siivottava. Siis kämppä normikuntoon. Tässä on pienenä yksityiskohtana vielä se, että kaveri asusti tuossa vain pari kuukautta ed. asukkaiden muuton jälkeen eikä siis ehtinyt sotkeakaan mitään heidän jäljiltään. Minä taas, no voitte vaan kuvitella. Kuusi vuotta ja luulin asuvani tässä loppuelämäni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti