Mitäs me silloin ennen tehtiin, kun ei ollut plokeja? No, kirjoitettiin päiväkirjaa, kirjeitä, ihan omaa tekstiä kaikenlaista siinä sivussa. Itsekritiikki oli paljon kovempaa ja raadollisempaa. Nyt ei mitää välii, hey! Kaikki paasha ulos vaan eli vuodatusta suoraan suolesta...
Eli en minäkään voi kellekään muulle valittaa kuin teikäläisille, jotka (raukat) täällä käytte. Joko tahallanne (olette kai tosi kipeitä) tai vahingossa (shääli-shääli). Totesin taas eilen töiden alkaessa, että ei minulla todellakaan ole siellä ketään, kenen kanssa puhua edes joutavia. Tahi oikein keskustella, eihän nyt. Olisi se kyllä mukava, jos töissä voisi olla mukavaa. Nyt se on täysin yhdentekevää, noin niinkuin henkisellä tasolla. En minä kaipaa ketään enkä mitään, jos jäisin pois. Ainoastaan minulle kerran kuukaudessa maksettavaa, naurettavan alhaista valtionapua. Sekin menee isolta osin suoraan maksuihin, lääkkeisiin, matkoihin (on, meillä todellakin ON omavastuuosuus taksoon) jne.
Lisäksi totesin eilen jo vähän ennen ruokataukoa, että siinä meni neljän päivän lepuutus; alkoi särkeä ja juilia selkää aivan täpöllä. Kiirusta pukkasi päälle vähän turhaankin ja aloin sitten hätinään sitä siinä mättämään auki. Jep, jep-jep. Loppupäivän kävelinkin sitten hyvin varo-varo-vasti sekä noustessani ylös jouduin tasoittelemaan oloa hetken, ennen kävelemään lähtöä. Muuten olisin rojahtanut käytävälle. Se oikeastaan tässä vielä pitäisi tehdä. Uskoisivat, perkeleet!
Minä olen itse menettänyt uskoni lääkäreihin, lääkkeisiin (paitsi joihinkin) sekä ihmisiin noin yleisesti ottaen. Ei pidä uskoa keneenkään eikä mihinkään. Selviäisi paljon helpommalla. Ei kannata yrittää mitään. Mistään ei tule mitään, ei myöskään tule sitten paskaa tuulettimeen.
Ai, minäkö muka synkällä tuulella? Olisittepa nähneet minut eilen. Rise and shine, nyt menen riipimään kourallisen mömelöitä kaikkine mahdollisimman korkeine annostuksineen. En minä edes pääse ulos ovesta muutoin. Vttu!
POLKA, JOKA ALKAA HIEMAN JO HERMOONTUA!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti