Siitä, että luin kirjan. Kirjan, josta tuli auttamatta omalaatuinen olo, syynä taas ilmeisesti liika tiettyjen asioiden sisäistäminen. Jonka jälkeen otin toisen kirjan... tutun, jo luetun ja nautin ensimmäisistä runoista. Hetken, ei liikaa kerrallansa.
Poikkeava aloitus, eikö? Tähän palaan jossakin vaiheessa muussa yhteydessä. Nyt palataan vain arkeen ja normipäivitykseen, märinään ja valitukseen asiasta jos toisestakin.
Varastosta sen verran, että eilinen Upon miitti oli juuri sellainen kuin arvelin; meille annettiin mahdollisuus kertoa mielipiteemme tietyistä asioista, mutta jo miitin aikana annettiin ymmärtää, että niitä ei kuunnella. Eli demokratia toteutui siinä mielessä, että meillä oli lupa kertoa ajatuksemme. Niitähän ei ole pakko ottaa huomioon päätöksenteossa. Kiva, kun joku Korkeampi Taho haluaa oman puumerkkinsä näkyviin organisaation rakenteessa, hänen on se saatava. Vaikka väkisin. Tämä esitetty toimintamalli on todettu huonoksi jo muutamassa Varastoa lähellä olevassa varastomaisessa konttorissa ja silti sitä ajetaan kuin kärmestä pyssyyn. Kun minulta vaadittiin hyviä ideoita, ilmoitin puolipäiväisenä olevani tällä kertaa vailla ideoita ja tekeväni nyt jo tarpeeksi töitä. Tilanne ei ainakaan tule paranemaan. Se siitä, lisää myöhemmin eli parin kuukauden sisällä.
Nämä torstait eli ensimmäinen vapaa päivä työrupeaman jälkeen on harmillinen! Saan kyllä vedettyä reilusti uusiounia, ei siinä mitään. Olen vain niin helkkarin kipeä aina, että raivostuttaa. Tarjolla olisi usein torstaisin kaikenlaista, enkä minä enää uskalla luvata lähteä mihinkään. Tiedän, että tätä kestää iltamyöhään asti, vaikka millä troppaisi. Olisi kutsuja, menoja, aktiviteetteja – sellaisia, joihin aidosti haluaisin mennä ja voisin mennä yksinkin. Mutta selkä-lonkat-koivet sekä uutena polvet eivät kestä. Torstai on lähes kokopäivätoimista lepuutusta eli kirjoittamista, lukemista, ei siis minkäänlaisia fyysisiä rajumpia aktiviteetteja. Ne vain pahentaisivat tilannetta, kokeiltu on.
Nukkumisesta sen verran, että (ja nyt kissanystävät pistävät silmänsä tiukasti kiinni) viime yönä olin valmis kuristamaan Vinskin kaikkine jollotuksineen. Yö meni kuunnellessa katin omalaatuista jolinaa ja mäkätystä, kunnon unta sain vain aamuyöstä tunnin-parin pätkinä. Argh, lisäksi se karvaelukka oli taas kusaissut kylppärin matolle, vaikka vieressä oli kaksi putipuhdasta laatikkoa täynnä koskematonta hiekkaa. Ettenkö tuota jo sanoisi suoranaiseksi vittuiluksi! Aamuyöllä elukka hiipi viereeni goisimaan viattoman unta... hmph.
Vaihdoin taas vaihteeksi lääkitystä, ei tuolla edellisellä pärjää. Kuten jo eilen mainitsin, se oli pakko puolittaa vatsapoliittisista toimenpiteistä johtuen. Josko tällä vanhalla taas pärjäilisi hetken. Yöksi ei edelleenkään mitään sen kummempaa kuin jo vuosia sitten määrätty määrä relaksantteja sekä uniavite. Näiden vaikutus kestää muuten melko täsmälleen 2.5 h, joten eipä ole hurraamista siinäkään. Mikä ihme siinä on, että on hyviä ja tehoavia kipu- sekä nukkumalääkkeitä, mutta niitä ei vain suostuta kirjoittamaan? Mitä hiton väliä enää tässä vaiheessa on, vaikka addiktoituisi mihin? Ja minä kyllä olen vaihdellut lääkitystä omatoimisesti sen verran taajaan, että en myönnä olevani addiktoitunut mihinkään. No, on ainakin käkätettävää lekurille tiistaina, jolloin on aamuaika. Kunhan vain ensin selviäisin – siis ihan konkreettisesti pystyisin kävelemään sen matkan – sinne asti.
Painun välillä pitkälleni, koipi puutuu, selkä alkaa nillittää sekä polvia särkee ja lonkka kiljuu ihan itseksenä. Tämä siis mömelöiden riipimisen jälkeen. Josko olisi Päivän Päärynän paikka, aapailee hän ja poistuu takavasemmalle.
POLKA – ALLIKOSTA TIE VOI VIEDÄ VAIN OJAAN!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti