Eheeh, ilkeä Welhotar iski taas eilen! Soitin tasan klo 9 konttuurin auettua taloyhtiön huoltoon ja hyyyvin asiallisesti ilmoitin hiekoituksen puutteesta. Puhelimessa ollut nuori leidi oli ynseä siihen asti, kunnes sanoin, ettei se toki hänen vikansa ole vaan soittaisi palvelusta vastaavalle esimiehelle (-> tunge kaikki muiden syyksi) ja kertoisi, että mikäli eivät halua maksaa kovasti paljon erinäisistä vahingoista korvauksia, olisi syytä hiekoittaa koko piha! Puhelu loppui sovussa ja hän lupasi tehdä asialle jotakin (-> varsinkin kun kerroin kuvanneeni pihasta muutaman otoksen...*köh*). Ja kas – kun iltapäivällä raivoisan taksomatkan jälkeen saavuin kotopihaan, oli niin nätisti hiekoitettu, ettei paremmasta väliä. Mitä opimme tästä? Valittaminen kannattaa aina – ainakin, jos haluaa pysyä tolpillansa. Vaikka Faija aikanaan sanoikin, että ei oo luojan vika, jos näiltä tolpilta horjahtaa...
Taksomatka olikin sitten asia erikseen. Mamu – hyvin nuori poika, ei mitenkään saanut taksoaan aseteltua Varaston eteen, ziis. Lopulta onnistuin saamaan hänet kiinni seilaamasta jo hyvin kaukana puolittain jalkakäytävällä. Annoin osoitteen ja kun ei näyttänyt raksuttavan, lupasin neuvoa loput. Eli ohjeena perusosoite XXXX, heti Pukinmäen kaaren jälkeen. Ei kun matkaan, ratsu hopea. Kaveri väänsi ja käänsi, Ogelin kautta *köh*, sen vielä jaksoin. Sitten ajettiin ohi Pukinmäen ja radan vartta väärää puolta kohti Malmin keskustaa. Mies ei millään tajunnut osoitetta, ei todellakaan. Yritti vielä käydä kääntymässä ns. isolla sillalla, kunnes Welhotar poltti päreensä. Mittari kiinni ja ohjasin kaverin navin tapaan, seuraavasta oikealle – oikealle.. –tyyliin kotoon asti. Yritti hän jotakin mutista pitkästä ajosta jne. Minusta siinä ei ole mitään puolusteltavaa, asun Malmin ns. isoimmilla kaduilla. Jos ei tiedä katua, voisi joko suoraan sanoa tai ainakin myöntää erehtyneensä. Ihme, miten puolikielinen kaveri on taksoliitteen saanutkin? Mutta läheltä peräisin olevien tietojen mukaan taksiliitteen saa nykyisin tosi paljon helpommin kuin aikoinaan. Ihmettelen vaan, jos olisin ollut kehnompi puhumaan tms. en varmaan olisi kotona vieläkään! Hmph...
Toinen taksoasia, vakinoutotaksoni on määrätty vaihtamaan vuoronsa alkavaksi vasta klo 7. Ähh, mukavin kuski, aina ajoissa paikalla, hyväntuulinen nuorehko mies. Meillä on aina jotakin juteltavaa, jopa aamuisin =O On juteltu sienestyspaikat, perheen kuulumiset, vaimon opiskelut jne. Eli voisi jo sanoa, että ollaan melkein kavereita. No, nyt hänkin toivoi, että pääsisi sitten joskus noutamaan minut – eihän suhde noin vain voi katketa ,D Nyyh... Ei muuten, mutta hän on aina oikeaan aikaan paikalla, ajaa erittäin hyvin ja tasaisesti sekä on vaan mukava! Huonoa tuuria pukkaa. Toivottavasti tilalle tulee sitten se vanhempi, vähän yrmy kuski, joka nyt on myös alkanut vähitellen jutella, mutta jolta sanat pitää kiskoa irti – ei ole kai tottunut sanoja ääntelevään materiaaliin (no nyt olin ilkeä, tsori). Hänkin on aina ajoissa paikalla ja ajaa oikeaa kautta, asiallisesti ja nopeasti. Ans kattoo ensi viikolla sitten, miten alkaa sujua ja kuka onkaan puikoissa. Welhotarta pelottaa jo etukäteen.
Varastolla töitä riittää, edelleen. Kevään suorituspaineet eli moni on jäämässä taas talvilomalle. Pitää saada alta töitä pois ja P-P hönkii niskaan. Nyt hän on taas voimissaan loppuviikon, iltapäivät ovat täynnä kehityskeskusteluja ja aamupäivät muuta kivaa. No, minä teen mitä ehdin ja ainakin eilen ehdin. Ikävä vaan, että ei sitten ehdikään mitään muuta. Tuo työpaikkanettailu kun ei oikein sovellu virkatyön ohessa tehtäväksi huviksi muuten kuin luppoaikoina ,D
Muuten Welhottarelassa ei erityistä, mitään ei ole jaksanut tehdä. Evääksi vängersin wokkia pariksi päiväksi ja jonkunlaista saladoa erilliseen kippoon mukaan. Kyllä se eväästä Varastolla saa luvan käydä! Jäks, ulkona on joku taas kääntänyt termostaattia viileämmälle. Tämä ei tykkää!
-------------------------------------
Purrrrrrrrrrrrrve, kaiffat! Hei, avasha orja eile donaripuuki. Varpist sen takii, ku mä olin ollu nii kilti ja fiksu koko päivän. Siis oikeesti mä tiätty goisin ja vähä pistin paikkoi järjestykseen, mut olin joo ihan nätist muute. Nii ni sitt se aukas puukin ja mäki sain siit oikee kunnoll, ite safkas loput. Sitt se alko viäl tekee sitä vihanskajutskaa, se nyt ei mua enää kiinnostanu yhtää. Hyvä haisu, mutt ei sovi kissill. Nii mä sain jotai kissoin kanamättöö, jäks, en tykkää! Tahtoo sitä toista, mami vois avata senki puukin jo. Ai ett ensi pitää syädä toi. No syädää sitt, mutt vähä vaa mulle tänää! Ja iha piän vihje, ett vois vaiks tänäänki avaa sitt donaripuuki, jos mulle meinataa syättää muute vaa pahaa muanaa... ett ois jotai oottamist päivä aikan. Muute voi olla, ett mä keksi jotai tyhmää *uhkailee*... En mä haluu tekee mitää semmost, mutt jos ei must kerta pidet hualta, voi olla. Nih kerta! Käväsin äske taas partsill, siäl kuulkaa viäläki vaa alkaa tassui paleltaa. Ei oo viäl se aika, vaiks eile jo vähä suulis kurkkaskii. Sillo mä lojusin pöydäll, toi ei tiädä, tsihih (tiedän, niitä kissankarvoja ei voi olla näkemättä, toim.huom)! Ett semmost. Yritti se eile illall leikkiikki vähä ja me leikittii mun yhell hiiruloll, mutt mä kyllästyin aika noppaa. Typerä hiirulo. Sitt se yritti ottaa fotoi, ei käy – mä sanoin heti, ett ei käy ja painuin basee. Ett ei oo mun fotoi taaskaa.
Kliffaa keskimmäist viiko päivää ny kummiski kaikill!
--------------------------------
Vincent, yritä olla kiltisti, ehkä illalla donaripurkin kansi jälleen narahtaa ja sitten...
Päivän slogan: Jos saisin valita, olisin mieluummin minä!
Päivän biisi: Fiksu ja kypsä
Luettua: Marjo Niemi – Miten niin valo, erään avioeron alun tiimellyksessä kolmen naisen tiet kohtaavat epätavanomaisella tavalla. Niemi kuljettaa naisten ajatuksia ja kohtaamisia aika ovelasti, kirja ei ole kehno, ei. Jotenkin vain saa käsityksen, että tässä hyvin paljon nuorempi nainen yrittää olla vanhempien naisten äänenä. Näin ei tod.näk. ole, mutta sen käsityksen tekstistä saa. Eli kaikki ei oikein mene kohdalleen. Kuitenkin aivan kelpo pienoisromaani erosta, omituisista sattumista ja naisen vapaudesta. Alan Drew – Vesipuutarhat , Istanbul v. 1999. Perhetarina, joka alkaa Ismailin ympärileikkausjuhlista, jotka päättyvät maanjäritykseen. Ismailin pelätään kuolleen, hän kuitenkin on pelastunut amerikkalaisen naapurin avulla. Naapurin, joka itse kuolee. Perhe joutuu asumaan teltassa ja siirtyy sittemmin amerikkalaisten leiriin. Avustustyöntekijöiden, joista suuri osa on kristittyjä. Perheen tytär Irem on rakastunut amerikkalaisperheen poikaan, Dylaniin ja sotku on valmis. Irem ei saa tavata Dylania, häntä halveksutaan ja arvellaan hänen jo tehneen vaikka mitä, olleen häpeäksi perheelleen. Tarina kulminoituu molempien katoamiseen. Enempää ei täältä kerrota! Melko kelpoisa tarina kulttuurien eroista ja perhesiteistä, nuorten rakkaudesta sekä uskonnon vaikutuksesta. Suosittelen, helppolukuista, lähes-hömppää, mutta lukuisat järkevät sivujuonteet pitävät hömppäpuolen kurissa.
VIELÄ PITÄÄ JAKSAA!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti