Olinkin melkein hyvällä päällä eilen lähtiessäni töihin. Just, sitä kesti siihen asti, että avasin työkoneen ja luin meilit. Siellä tämä uusi fysiatri selittää, että ei, ei mitään nilkkojen muuta kuvantamista, se rtg vaan. Ja jospa siellä on jotakin jne. Ja tukipohjallisia ja kortisonit jne. Mitä minä sanoin, enkö sanonutkin. Ja läskeistä. Voi hevonkellien munavitjat sentään! Kaikki nämä on jo tehty aikaisemmin, tukipohjallisia käytetty ohjeiden mukaan -> tilanne vain paheni.
Minä peruin koko kuvantamisen - minä en mene enää mihinkään. Varatessani aikaa minulta kysyttiin työnantajan allekirjoittamaa paperia, vaikka omisarvis sanoi hänen meilinsä riittävän. Minä en jaksa enää tässä lekurihelvetissä. Ihan oikeasti en. Kaikki on vain minun vikani, ilmeisesti. Itkettää ja vituttaa niin että ette uskokaan! Yksi sanoo yhtä, toinen toista, kolmas vaatii muuta. Kukaan ei ihan oikeasti nyt kuuntele minua. Minä olen niin kyllästynyt tähän, ihan kaikkeen. En minä enää jaksa tapella. Lopetan sen kaiken. Nyt. Käyn omisarviksellakin vain todella tarvittaessa eli harvoin kuten tähänkin asti. Minulle riitti nyt, tuli tinki täyteen. Olen yrittänyt ja yrittänyt, pitkään. Mutta kun mikään ei riitä!
Varastollakin on pientä kriisiä ilmassa, kaksi leidiä luistaa töistä ihan miten heitä huvittaa. Ja arvatkaas, ketkä korjaavat potin. Just, me muut! Työnjohdollinen asia, aivan, siitä on jo mainittu. Useampaan kertaan. Ratkaisuna se väliaikaisen avun palkkaaminen - näille, jotka jo lusmuilevat ennestään. OMG. Asia ei niin hirveästi minua koske, vain ajoittain, mutta silti se ketuttaa. Varsinkin kun työkaveri on tilanteessa, jossa puutteet menevät hänen syykseen yhteistyökumppanin pettäessä tuolla tavalla... Olisi korjaamista täälläkin, sano!
Mitään positiivista? Hah. Milloin olisi. Kirjoitin eilen selvitystä omisarvikselle, en kuitenkaan vielä lähettänyt sitä. Se on liian tyrmäävä. Jätin senkin vielä lepäämään, päiväksi tahi pariksi. Olisi voinut tulla joku hakemaan, hoitoon meinaan. Ajattelin nimittäin kertoa ihan kaiken. Ehkä siis kuitenkaan en. Toivottavasti hän ei todellakaan löydä tätä lokitusta. No, eipä tietenkään, en minäkään nyt niin skitso ole.
Voi kun joku eläisi vähän aikaa minun elämääni – anyone? Voisin vaihtaa melkein kenen tahansa kanssa. Vaihteeksi suurinpiirtein kaikki on päin pärshettä. Enkä minä jaksa enkä pysty tekemään millekään mitään. Itkettää ja vetuttaa vaan edelleen, erittäin pahasti.
Muuta kuin yrittää taas töihin, ähh. Missä se lumimyrskykin on, mikään luvattu ei pidä paikkaansa!
Purve, kaiffat! Nyt toi on kyll iha seonnu. Se riipi sitä papruu, ku oli enneki, te tiijätte, no nyt sitä on taas metritolkull sänkys ja soffall ja siin o semmost haisuu etei yhtää voi olla! Siis garmeet, mä joudun olee melkee bases koko päivä. Ja sitt ko toi tulee, se ottaa ne pois ja mä saan sitt olla niinku. Mä oon ihan järkyttyny, miks se laitto ne takasi =O Jos nyt muutama piän ajatusvihree on tullu, ei nyt pitäs heti alkaa tommottis kummiskaa. Grr, mä oon vähä vihane, vaiks sainki semmost kanajudekaa eile. No, olin mä partsill ja kaikkee sitt ton kans. Mutt hei, ei soo sama ku sais päiväll mönkii tuala peiton alla iha rauhas mont tuntii ja tekee kaikki mitä haluu. Toi on melkee jo kiusimist niinku! Voisiks joku soittaa nyt sill kissiasiamiähell – tääll ois yks vakava tapaus, meinaa. On se muute ollu tosi kilti, paijattiki ja kaikkee ja taas se seli-seli-selitti, höh. Mä haluu mitää selityksii, mä haluun olla vapaan, nih! Kele, niinku toiki sanoo. Ja kuva kans täält!
Ja pitäkää just semmone päivä ku haluutte *kissimöks*!
Päivän slogan: Vaihtaisiko joku hetkeksi elämänsä minun kanssani? Kokeeksi, vaikka...
Päivän biisi: Ei jaksa riidellä
Luettua: Roope Jussila – Diplomaattisia mustelmia eli miten selviytyä maailmalla kissojen kanssa. Just, odotin jotakin parempaa... No, onhan tässä, pikkuisen ja jotain, mutta. Kirjan tarkoitus oli varmaan kirjoittaa vain kirja, itselle tai kavereille. Näyttää, että sen voi tehdä. Olla vähän hauska, mukava. Sattumuksia ja kissatarinoita. Kehnoja ja rajaamattomia kuvia sekä dropping names, grrr. Mutta kun – mikään ei nyt oikein pure silleen kun pitäisi, valitettavasti. Pettymys sekä dippa- että kissatarinoidensa puolesta, tsorgen nyt vaan Ropsu! Tommi Melender – Ranskalainen ystävä, tuota, osasta tunnelmaa pidin, osasta en. Kaksijakoinen opus, tarina miehestä, joka pakenee menestystä ja loppuunpalamistaan tai toista puoltaan Ranskaan löytäkseen Flaubertin, mutta löytääkin maailman vihamielisimmän kylän ja koirakin vielä kuolee. Rinnakkaistarinana se ystävän tarina. Suosittelen taas lievästi omalaatuisten tarinoiden ystäville, toisaalta, tämä ei ole tarpeeksi omalaatuinen vaan fiksua leikkivä tarina. Sorgen sinnekin!
MAIHARIT!!!!!!!!! PUNAISET!!!!!!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti