Se on sitten torjantai ja pippalopäivä. Toki ensin ihan hemmetinmoinen työpäivä. En tajua, siis oikeasti, puolitoista viikkoa täydellistä matalalentoa töissä. Ei hetkenkään rauhaa. Jos ei pakkotöitä, puskee pikamiittiä päälle – joka taas poikii lisää töitä. Että sellaista Varaston ns. rauhaa, kele!
Tänään työkaverin pippalot ensin, sitten siirryn ihan kuulkaas keskikaupungille :O No, ainakin kolmeksi tunniksi. Hävyttömät – enää ei tarjota jatkoja kuin joillekin harvoille. Ennenhän nämä tilaisuudet olivat suorastaan legendaarisia juottajaisia. Nyt ei paljolti voi edes juoda, perstaina on paha työpäivä vielä edessä sekä runsaasti iltapuuhastelua.
Luulen kuitenkin, että kaiken perusteella iltapalaa ei tarvitse kotona itseensä enää ängetä, ehkä ei edes aamupalaa :D Jotain hyvää siinäkin siis... ja ehkä vielä jää jämiäkin huomiseksi. Mistäs sitä koskaan tietää! Toivottavasti on mukavaa väkeä liikkeellä, muitakin kuin avustajani *ehheheeh*. Polkalla sitä kun on aina ruuhkaa pettäjän tiellä ja elämän valttikortit ovat levällään lattialla!
Edelleenkään ei mitään muuta tärkeää tai järkevää kerrottavaa. Koipi pahenee vaan, nyt se on jo kuni oikein iso ranskis ison patongin kera. Enkä mene lekurille piruuttaankaan. Oli niin hupaa viimeksi, etten haluaa nauraa itseäni tärviölle.
Päivän slogan: Minulla ei ole vyötäröä – sitä voisi kutsua vaikka päiväntasaajaksi!
Päivän biisi: Norjalainen villapaita
Luettua: Hugh Laurie – Järein asein, no ei nyt niin paha dekkari. Vaikka ei nyt niin ihmeellinenkään, normikamaa siis. Maite Carranza – Odin kirous, Noitien taistelu 3. osa. Trilogia päättyy ja tämähän on varsinainen tiiliskivi. Anaid tapaa lopulta isänsä, taistelee ikuista pahaa vastaan sekä kokee muitakin seikkailuja ja tietysti on rakastunut siinä sivussa. Tämä trilogia on kyllä ihan kelpoisa, feminismin nimissä. Sankareina naisia, noitia, welhottaria, tyttöjä – älykkäitä, hyviä ja pahoja, mutta todellakin naisia. Ei niitä ikuisia örkkejä tms. Eli olen pitänyt, vaikka suosittelisinkin enemmän nuorelle naispuoliselle lukijakunnalle vaikka ihan itsetunnon kohentamiseksi. Hyvää tavaraa kuitenkin, vaikka hiukkasen pliisahtaa välillä eli tiivistäminenkään ei olisi ollut pahasta! Pekka Piri – Saagojen kutsu, Avoveneellä Islantiin. Mies päättää tehdä jotain, jota on aina halunnut ja tekee. Lähtee avoveneellä kaverin kanssa Islantiin. Sama liikkeelle paneva voima (ikä?) saa hänet eroamaan vaimostaan ja ilmeisesti laittamaan elämäänsä muutenkin uuteen kuosiin. Ei kehno opus mitenkään, minä luin ihan mielenkiinnosta! Leena Lehmuspuu – Häpeä ihon alla. Ähh, luulin taas tätä ihan muuksi. Tämä on romaani eri sukupolvien häpeästä, aviottomasta lapsesta, orvosta lapsesta jne. Lastenkotilapsen häpeästä... en nyt oikein jaksa ymmärtää, miksi – no eipäs kun itsellensä tietysti toki kirjoitettu. Muuta merkitystä tälle ei jaksa keksiä. Tylsä ja liikaa jesseilyä. Eeva-Liisa Bahnaan – Rauhaa etsimässä, Amran Mohamed Ahmedin tarina. Vuoden 2005 Suomen Pakolaisnainen kertoo elämäkertansa lapsuudesta lähtien, pakenemisesta Suomeen sekä sopeutumisestaan tänne perheineen. Asiaa ja suositeltavaa luettavaa, jos et tunne ketään somalia tai et tiedä, miksi pakolaisia Suomeen yleensä tulee ja mitä heillä on takana ja edessä. Kelpoisaa tietoa asiasta kohtuuhyvin kerrottuna vielä. Raimo Pesonen – Kuinka ei voi ajatella. Mitenkäs tämä jäi jotenkin roikkumaan, harmi. Tämä on nimittäin erinomaisen hyvä opus Joonasta, rockista, bändistä, roudaamisesta, miksaamisesta... harharetkestä Saksaan huoran elätettäväksi, takautumista lapsuuteen jne. Minä pidin lopulta tästä kovastikin! Suosittelen tällaiselle Polkan ikäiselle kalustolle, muisteloita herää mukavasti ja teksti kulkee, kuten myös juttu, juomat ja muukin mukava :D Ilmeisesti kansi ja takakannen teksti jättivät kirjan turhan pitkäksi aikaa pinoon, harmi. Suositan siis! Ann Rosman – Majakkamestarin tytär. Jahas, uusi saaristolaisdekkaristi eikä kehno ollenkaan. Tarina toimii, ihmissuhdejuoni myös – ikävä kyllä, tämä muistuttaa niin kovasti paria muuta aikaisemmin jo näitä tarinoita kirjoittaneiden naisten opuksia, että on jopa vaikea sanoa kenen kirjoittama tämä voisi olla. Ei siis ihan hirmuisen omintakeinen kuitenkaan. Mutta kelpoisa kesädekkari mereltä tuulten ja aaltojen keskeltä! Terry Pratchett – Hirmurykmentti. Niin, mitäpä eivät naiset tekisi veljien, rakastettujen ja vaikkapa maansa hyväksi – liittyvät tietysti armeijaan. Ja hulvaton meno alkaa. 28. suomennettu opus Pratchettilta ja erinomainen, tietysti. Aiheuttaa hillitöntä kikatusta yksin luettaessa, vakavaakin asiaa havaittavissa! Lukekaa pois :D Ja on luettu iso pino muutakin, josta lisää myöhemmin ja ainakin toisaalla – jos vaikka täältä unohtuisikin taas pois jotakin!
POLKA AIKOO LEIKKIÄ TÄNÄÄN SOSIAALISTA ELÄINTÄ :O
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti