Ihmetys eilisen päivityksen johdosta lienee ollut suuri (vai luulenko itsestäni liikoja) – hah – Welhotar ei märise eikä jorise. Eikö se olekin positiivista, kerrankin? Ei mitään turhan pitkiä yhdentekeviä sepustuksia. Ei väninää koivista, olemattomista unista, Varaston mitäänsanomattomuudesta tai Vincentin tekosista. Ei sloganeita, joita kukaan ei käytä tai lainaa. Ei päivän biisejä, jotka eivät ketään kiinnosta. Ei pikaisia kirja-arvioita, joihin kukaan ei linkkaa ja joita kukaan ei lue. Eikö se ole vain hyvä asia? MITÄH? Siinä oli nähkääs Welhottaren elo kiteytettynä lyhyesti, kerrankin.
Ja jos joku aikoo esittää jotakin kvasipsykologiaa, siitä vaan. Minuapa ei juuri kiinnosta.
Alkaa olla jaksaminen melko vaiheessaan tällä hetkellä. Työt Varastolla painavat päälle pahasti. Naapuriosasto tuo pinottain käsiteltävää omien töiden lisäksi. Ilman kiitosta vielä. En minä kiitosta sillänsä kaipaa, mutta onhan sellainen tapa, että kun palauttaa jollekin papereita työstettynä ja ojentaa ne käteen tai pöydälle, jotkut vaistomaisesti sanovat kiitos. Naapuriosastolla ei. Hmph, iloisaa tehdä töitä. Lisäksi osaston eräs leidi katselee minua kuin koiran oksennusta. Syynä se, että hän joutuu nyt myös tekemään töitä, joita ei haluaisi. Ei se minun vikani ole, jos olen nopea ja saan ne pois käsistäni edelleen jatkokäsittelyyn.
Aamut ja iltapäivät taksojen odotteluineen vievät hirmuisen ison osan energiaa, ette arvaa miten ison. Kokeilkaapa joskus seistä hievahtamatta normaalit 10 – 20 min paikallansa, tuulen tuivertaessa ja kylmän hiipiessä varpaisiin ja sormiin. Että miksi en liiku tai mene suojaan? Ehh – minä kun en pysty juurikaan liikkumaan ja steppailemaan lämpimikseni! Suojaan ei voi mennä, koska jos takso tulee sillä aikaa eikä näe asiakasta, takso kuittaa jullikan ja häipyy huitsin viteliin – yleensä. Jotkut harvat soittavat ja kysyvät, olenko myöhässä tms. Tämä ei ole siis mikään yleinen käytäntö. Jos en ole oven ulkopuolella ja ulkona pusikoista kotipihalla eli käytännössä siis keskellä pihaa ajotiellä, takso ei löydä minua ja lähtee. Varastolla taas odottelen varaston edessä varsinaisessa tuulitunnelissa, sisään ei voi mennä. Sieltä ei näkisi takson nopeaa tuloa ja taas menettäisin kyydin. Usutan oikein, tehkää tämä vaikka viikon ajan jokaisena aamuna ja iltapäivänä, ihan omaksi huviksenne. Kuvitelkaa, että teillä on rankka työpäivä takana ja jokaista niveltä ja lihaksia särkee. Toivotte vain pääsevänne lämpimään kotoon. Kokeilkaa ja kertokaa sitten, miltä tuntui!
Kotona on yleensä aikomuksena heti vaatteet vaihdettua heittäytyä pitkällensä. Tämä tuskin koskaan onnistuu. Aina on jotakin pientä tekemistä, jotakin, joka on pakko tehdä. Kissa-asiat on kuitenkin aina hoidettava ensin, tarvittaessa kissaa on myös kurmuutettava kaiken keskellä. Ruokaakin pitää laittaa, vaikka ei nälättäisi, eväät seuraavaksi päiväksi on pakko tehdä. Minä en aio maksaa maltaita laitosruuasta, kasvisvaihtoehdot ovat lisäksi äärimmäisen surkeita ja sopimattomia ainakin minulle – tarkistettu on. Joten ihan kunnollisen ruuan laitto vähintään 2 – 3 kertaa viikossa kuuluu ohjelmaan. Käyhän se ihan pikaisesti, mutta se pakko ärsyttää. Välillä kuittaan lounaseväkset purkilla donaria ja raejuustoa mausteineen, onneksi en kovin usein. Eilen oli pakko tehdä sekin. Jaksu oli loppu.
Että sellaista on elämä! Ja jos joku sanoo, että muilla on vielä huonommin – no olkoon vaan, minua se ei jaksa nyt juuri kiinnostaa hevon humpan vertaa. Yritän selvitä päivän kerrallaan Varaston kurimuksessa, P-P:kin on taas talossa ja intoa riittää!
Ja sitten tunnuksia eli löysin Omituisten unettomien kerhon napin täältä ja täältä, tässä se on sitten minullakin käytössä ja tunnustaudun jäseneksi ,D (Anteeksi, ehkä hieman eri kriteerein kuin ao. henkilöt!) Tämä ei siis ole mikään saatu tunnustus, kunhan eräänä unettomana yönä *tsihih* löysin tämän omaksi ilokseni.
Äijä puolestaan ihastuttavasti palkitsi blogini tällä tunnustuksella.
Hmph, ainoa ongelma on sen jako eteenpäin. Sovittaisiinko niin, että tällä kertaa Vincent saa päättää? Hän päätti antaa sen kaikille sivupalkissa mainituille kissablogeille, erityisesti Pikku-Veikalle, Reetille, Mustalle ja Hössölle (sekä siis kaikille muillekinkin kissinkoille). Orjat hakekoot tästä siis tämä palkinnon kissiblogeihin. Ai niin, erityiskiinnostusta herättivät kuulema pentuliinit, jotka löytyivät Jimin poppoosta! Ottakaa, hei kissit, palkinto siis omaksenne, jookosta!
----------------------------------
Purvisssska, kaiffarit, taas! Siis iha varpist orja ei eile päivittäny, ku se kert pahoinpiteli mua... siis hei mua. Se hakkas harjall. Oikeesti. (toim.huom. tökkäsin harjan harjapuolella karvaiseen takamukseen, jotta otus edes liikkuisi....) Ja mä vaan olin vähä merkannu yhe tyyny, siis niinku vahinkos tiätty. Tai oikeestaa haamitti, mutt silti soli vahinko. Me kyll ollaa goisittu kimpass ja mä sain just mun heekut ja kaikki. Arvatkaas, onks siäl muute galsa, ei kandee mennä ulos. Mä en ainaskaa mee, mun takamus jäätyy tuala partsill. Ei oo sitt kliffa olleskas. Orja puhu jotai, ett se meinaa viädä mutt lekurill ja päälääkärill, jos toi merkkaamine ei vähitelle lopu. Eikä viä! Mä paan hanttii sen verta, ett tulee verta ja reikii ja muuta. Ei onnaa. Ne on hei vahinkoi, emmä kipee oo. Mitä nyt joskus vähä ottaa tosiaa päähä, ku yks on vaa aina pois. Vaiks mä tiän, ett se on tianaas meill safkarahoi. Emmä silti voi sille mitää, ett mä oon niin input.... ipm... impulsiivine kissa – nih kerta! Eikä tähä tuu mun kuveikaa. Orja anto nimittäi luvan, ett mä saan jakaa noi lokitunnustukset ja ton plakaatin. Ja toss se on tosa ylhäällä. Nii ett kaikki mun kissafrendit siälä, keitä mä käyn lukemass, ottakaa toi tosta, pliizz – se on iha oikeest tarkotettu teille! Mä kun en jaksa linkat tähä kaikkii, mutt mun lukijat kyll hiffaa, jooko? Hei, ilmokaa sitt, ett ootte kans saanu ja ottanu sen!!! Toi orja mitää kummiskaa ala tekee. Tommone orja! Vaihtaisko joku orjaa mun kaa?
Kliffaa viiko melkee viimest päivää!
-----------------------------------
Ai, että orjat kiertoon – ei hullumpi ajatus minustakaan.
Päivän slogan: Vapauden saavuttaa vain tekemällä työtä sen eteen, sen voi säilyttää vain taistelemalla!
Päivän biisi: Tänä yönä taivaaseen
Luettua: Christopher Hope – Äidiltä pojalle. En ensin mitenkään saanut hetikohta tartuttua tähän opukseen, vaikutti vähän mielenkiinnottomalta ja kliseiseltä. Ylläri, iso ylläri, vaihteeksi. Johannesburgissa syntynyt poika palaa äitinsä kuollessa takaisin Afrikkaan, maahan jota äiti rakasti. Äiti oli omituinen, erilainen ja rakasti koko maanosaa (ja lisäksi useita miehiä ja muitakin ihmisiä ,D). Kirjassa käydään läpi äiti-poika –suhdetta, joka oli erikoisempi kuin tavallisesti. Lisäksi mielenkiintoinen esitys maasta apartheidin kestäessä ja sen jälkeen. Lopulta jäljelle jää haikean kaunis, traaginen ja hiukka koominen esitys perheestä ja myös kaupungista, ainoasta Kaupungista, Johannesburgista, sen kaikkine omituisuuksineen... Suosittelen – parempi kuin kuvittelinkaan!
TORSTAI?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti