Sunnuntai ei saa aikaan kuin pahaa oloa. Ensin ei saa nukuttua aamusta. Kun nukkuu päikkäreitä, näkee vain unia kuolleista ihmisistä. Ei oikein mukava – toisaalta, kaikkihan ovat kuolleet, siis tutut ja ystävät. Niin, että, mitä kummallista siinä, toisaalta. Jos joku nyt onkin lähdössä punainen hattu päässään Haminaan (en kyllä ymmärrä miksi, mutta silti)! Tällaisista unista jää vain ikävä maku suuhun sekä kirjaimellisesti että ketutus päähän, myös kirjaimellisesti. Miksi minunkaan pitää enää olla hengissä? En nyt ihan heti keksi mitään järkevää saati sitten pätevää syytä siihen.
Töihin lähtö on yhtä saatanan kivirekeä. Tiedän kestäväni tämän päivän, jopa huomisen. Keskiviikosta en enää mene takuuseen, silloin alkavat järjettömät säryt ja tietysti maailmoja vihaava ketutus. Jokainen askel sattuu, jokainen liike sattuu. Viime perjantaina törmäilin jo käytävän seiniin ja henkilöstöpäällikkö nauroi ääneen minulle! Sanoin olevani vähän väsynyt ja kipeä... eipä aiheuttanut mitään reaktiota. Kerroin nimittäin siitä naapuriosaston temppuilusta samalla. Kuulin, että asia on ollut näin jo vuosia. Siellä ei vain juttu toimi, eikä se johdu suinkaan päälliköstä vaan aivan muusta. No – mitä sekään minulle kuuluu. Minusta se on työnjohdollinen asia, hoitaisivat hommansa niin, että muutkin voisivat tehdä töitä ihan kiusimatta. Kohta nimittäin menen työarvaukseen valittamaan kipuja ja väitän, että se johtuu työpaikkakiusaamisesta. Ottaisivatkohan sen sitten edes vakavasti? Minä olen jo nyt hyvin, hyvin vittuuntunut kaikkeen – noin maailmaan yleensä siis!
Huvikseni tuossa mietin, milloin puhelimeni viimeksi soi ihan asiasta ja onhan siitä kyllä aikaa. Voisin oikeastaan luopua siitäkin! Ei minua ole tarvis kenenkään tavoittaa. Turha maksaa siitäkään se muutama juuro. Voisin alkaa juoda itseäni rauhassa hengiltä, kukaan ei kaipaisi. Eikä huomaisi, saati sitten välittäisi. Ehkä naapurit lopulta alkaisivat valittaa muustakin kuin tupakat hajusta! Perkele!
Ai, minäkö muka pahalla päällä? Kuulkaas, te ette ole minua vielä sellaisena edes tavanneet. Toivotte varmasti vielä, että ette tapaakkaan. Nauttikaa elämästänne, vasikat... minä en. Lueskelin taas muutamaa blogia ja voi miten minä alankaan vihata ihmisiä aina vain enemmän – niin kateellinen, niin perusteellisen kateellinen! Liikkukaa, naurakaa, pitäkää hauskaa, tavatkaa muita ihmisiä, juhlikaa... minä todellakaan EN, en enää ikinä.
No niin, eipäs se kaukana ole: äsken jalka petti, olin menossa parvekkeelle, nippa-nappa ohitin lasioven (olisikin ollut valmista kauraa!), kaaduin ja löin pääni pöydänkulmaan, kyynärpääni kovaa kivilattiaan, samalla revähti jokin iso selkälihas – on muuten harvinaisen kipeä olo. Jos minusta ei kuulu, tiedätte ainakin sitten, jos nyt ehdin tätäkään postata. Perkele!!! Ei edes viinaa, lääkkeitä eikä kaffetta veressä, voi tapiirin tankomainen sukupuolielin! Siposelvänä, saatana! Joo, siis oikeanpuoleinen iso ja pitkä selkälihas ilmeisesti revähti, arvatkaas tuliko nukuttua? No ei, särky on helvetillinen, jos liikahtaa millinkin verran, yskii tms. Vähän ilmeisesti retkahti niskakin, päätä särkee... Eli kivat vaan teillekin. Se on saikun paikka, tai muuten teen sen uudestaan.
-----------------------------------------
Purrrrrrrrrrrve, kissit! Toi on ny pahall pääll, vaiks mä oon saanukki heekkuu. Eilenkii sain jauhist ja kaakkii ja kaikkee. Sitt mä sain viäl goisii sen kans päiväll iha liki ja semmost. Ei se mull oo vihane, mä tiän. Ei se oo ku vihane maailmall, mä tajuun – nii mäki olisin. Mutt mä pystyn loikkii ja vetää rundii ja semmost, mitä mami ei. Ett varmaa ottais päähä, mutt viätäis heti piikill. Ihmisii ei viädä, en tajuu miks eikä kyll mamikaa. Se ois vissii jo iha valmis, ku ei pääse mihkää ja sattuu vaa. Ei se eile vissii syänykkää mitää oikee, jotai eväst vaa duunas. Niit mömelöit vaa, eikä en auttanu, nii ni se heemostu sitt oikee kunnoll. Alko goisii ja näki vaa kaikkii omituisii judekoi. Ett oikeest niinku semmone juttu. Vissii mustkaa sen takii oo fotoo, tommose kuva se etti sitt kummiski.
Kliffaa viikon alkuu kaikill!
-----------------------------------------------------------
Vincent, pidä minua järjissäni edes tämä päivä!
Päivän slogan: Usko elämään on jo hiipunut – silti pitää vain jäädä henkiin...
Päivän biisi: Live Free Or Let Me Die
Luettua: Cassandra Clare – Luukaupunki,Varjojen kaupunki 1, nuorisofantasiaa, erotiikkaa ja niin edelleen. Aika kepoisaa luettavaa siis kunnon fantasian kavereille. Tosin tässä on muutamia mielenkiintoisia keksittyjä uutuuksia sekä vampyyreista että muista kavereista. Ihan senkin takia voipi lukaista tämän, jos tyylilaji muuten miellyttääpi. Jyrki Vainonen – Tornit, huh, tosi harhainen – vielä harhaisempi kuin minä ja elämäni, joten erittäin mukava tuttavuus. Suosittelen ja linkistä lisää. Juhani Laulajainen – Äärettömän Hyvä Nainen, mies muistelee äitiä ensin lapsena ja sitten vanhempana, isän pahoinpitelyä ja äidin käytöstä. Sekä muuttumista kuolema jälkeen ,D Tässäkin sen verran häröilyä, että uppoaa oikein metkasti! Murteella vielä, Ukista suoraan, suositan siis. Omituista, että nämä pari sattuivatkin näin peräkkäin...
KISSIKENKILLÄ JA VAIKEASTI...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti