Siis tämä viikko sairaslomaa, vammani voitte lukea eilisestä kommenttiloorasta. En mielelläni toista niitä tässä enää nähtäväksi, koska kyse ei tod. ole mistään eteerisestä ja hennosta, vienosta sairaudesta vaan raa’an väkivaltaisesta tahattomasta tapaturmasta. Olisi voinut käydä huonommin, sano -> viittaan edelleen parvekkeen lasioveen. Lekuri oli ok, päivystävä noorimees. Eikä ollut ehtinyt edes vilkaista vanhoja asiakirjoja... sai selittää – juu ja kiitos. Sentään löysi ne kipeät kohdat, ettei tarvinnut enempää huutaa. Kirjoitti pyytämättä viikon lepuutusta normaalilla aktiviiteetilla ,D Muahahhaah, siis sängyssä ja koneen ääressä.
No mutta, eikö tämä jo riittäisi? Retorinen kysymys, tietysti. Ei, ei riitä. Prhanan karvatakamus on jo pidempään ollut sillä mielellä (juu-uh, olen huomannut), että raateluvimma on kohta päällänsä. Eilen se sitten onnistui ja hyökki sekä tikkasi oikean jalkani rei’ille, verta lakanoilla, runsaasti. Ihan kiva, kollinprle, arestiin ovi auki, haukut ja manaukset päälle. Tuota ei voi puolustaa millään, hyökkiä nyt kipeän emännän koipeen ja vielä juuri ennen nukkumaanmenoa! Argh. Tämä tässä lisävammojen puolustuksena.
Juuei, ei töistä olisi kyllä tullutkaan mitään. Ei pysty istumaan kunnolla työtuolissa, kotituoli vielä menettelee hetken kerrallansa. Näytin rva R:n mielestä masentuneelta, sanoinkin lähteväni sairikselle, hän sai viimeisen tekemäni homman. Näytti hiukan hölmistyneeltä, oli pakko kertoa totuus... Synkeä totuus. Pahoillaan oli myös pari työkaveria, lähinnä töiden takia, minusta mitään väliä. Tosi nimittäin on, että ei siellä kukaan meitä avita, vaikka minä avitan tarvittaessa kaikkia. Että näin. Mutta mitä se minulle kuuluu, nyt aion maata ja yrittää toipua. Sain eilen iltapäivällä nukuttua pari tuntia, aivan pahin jomotus yläselässä on melkein häipynyt – kaikki muu kipu on jäljellä. En silti piruuttaankaan nosta mömelöannosta, ei tämä vielä ole sen arvoista. Jos menee pahemmaksi, sitten ehkä. Kaipa se tästä, ehkä, kai...
Kävin myös postissa, upea opus, ziitosta vaan. Olisi kaksikin opusta arvosteltavana, ei vaan juuri nyt jaksaisi. Vaikka tiedän, että se on oikeasti alle puolen tunnin homma, mutta nyt ei into riittänyt illalla kuin kukkakaalikeiton syömiseen, kaffeen juomiseen ja lukemiseen. En ole siis vieläkään nukkunut tarpeeksi. Lisää unta, lisäksi tarvitsen jotakin makeaa! Onneksi on vähän suklaata jäljellä *virn*, jömma on aina oltava, kaikkea. Hah, söin jäätelön lopun (kaksi ruokalusikallista – hirveää irroittelua sairiksella, saako tästä jo moitteita?). Tänään siis vähän parempi olo, mutta toisaalta jotkut paikat särkevät enemmän... ei hyvä. Lisäksi tiedossa on ainakin kotihommaa eli pyykkäämistä tuon pahoinpitelyn seurauksena. Ruokaakin voisi ehkä laittaa, jos vaikka jossain välissä sattuisi nälättämään. Ei kyllä ole oikein nälkäkään, en tiedä miksi.
Saas muuten nähdä, uusitaanko työsopparia vaiko eikö? Uposta en osaa sanoa mitään, tuskin se hänelle paljoa kuuluukaan, enempi henkilöstöpuolen asioita. No, itse asiassa, juuri nyt ei kiinnosta pätkääkään edes se. Vaikka tietysti pitäisi, muiden mielestä. Minusta sen työn tarvitsisi joku terve ihminen – en minä! Minä oikeasti haluaisin jäädä pois normityöstä, minä en jaksa enää tätä kaikkea siihen liittyvää; hirveät järjestelyt lääkityksen, kuljetusten ja kaiken osalta. Ja palkakseen saa muutaman rahan sekä runsaan vitutuksen, ahin ja pahemmat kivut kuin ikinä kotona.
Juu, se on nyt just tupakan paikka, kuten yleensäkin tässä välissä. Kylmä!
-----------------------------------------
Purve, kavrut! Mä joudun oleen vähä lyhytsanasempi tänää. Mami on viäläkii vihane, on se. Mä ku hyäkin eilen sen koipisiin. Emmä tiädä, mikä muhun taas meni. Mä oon tsiigannu niit koipisii taas pitkää ja yrittänykkii hyäkkii, mutt se on ehtiny ain tekee jotai, ett ei oo onnannu. Nyt son nii kipee, ett ei ollu tarpeeks nopee, haaaaaaaaaaa. Mä iskin kynnet-hampaat sen koipee täpöllä, roikun siin vähän aikaa ja sitt hanee. Blodee oli joka paikas, tuli aika syvät jäljet meinaa. Ja mamilt tuli taas semmosii sanoi, ett melkee pelästysin. Karmee suustaa toi – ihan hirvee niinku. Mä opin viäl huanoi tapoi! Nii ni mä painuin basee koko yäks, toi viäl tuli peräs ja haukku mut. Jäin sitt sinne, vaiks ovi ei ollukkaa kii. Nytki vähä möksötän, ei sitä nyt tarvii henkilökohtasest ottaa, tää on vaa yks mun tapa. Mami kyll sano, ett varmaa ton tavan takii mutt on jätettykki heitteill, meinaa >o< Ett mä oon käyny yhe kerra liikaa johonkuhu kiine. Mutt mä tiädän, ett mami mua mihkää heitä! Ei varpist, me ollaa koht varmaa sovus (toim.huom. niinhän SINÄ luulet!) ja mä saan heekkui ja kaikkee. Ei se voi olla pitkää julma ja vihane, mä ainakaa usko. Tommose fotonkii se etti, mä en päässy kuvaa nähkääs.
Nii ett kliffaa viiko alkuu muille ainaskii.
---------------------------------------
Vincent, minä olen edelleen melkoisen vihainen otus.
Päivän slogan: Onnettomuuksia onnettomuuksien perään – Welhottaren normielämää.
Päivän biisi: Born Under a Bad Sign
Luettua: Marjo Heiskanen – Idiootin valinta, blogikirja ja kirjeitä sekä tunnustuksia ja tunteita. Tuota ja hmm, mitäkähän tästä sanoisi. Vähän sekava, ei kukaan usko kirjoittajaa 14-vuotiaaksi eikä todellakaan noin hullua ihmistä (äitiä siis) vapaalle jalalle.... No, tehokashan tämä, sopisi ehkä nuorisolle(kin) tai sitten ei. Vaatii lievää hulluutta myös jaksaa lukea tämä. Muoto on kiinnostava eli ei pelkästään blogia vaan muutakin. Voisi toimia, jos kirja olisi parempi. Hilkka Hämäläinen – Häpeään sidotut, avioeroromaani Tuulista, taistelua takaisin omaan elämään... Ilmeisesti tämä on jotenkin omakohtainen kirja, sekavaa äidin kuoleman jälkeistä sisarusten valtataistelua, avioeroon johtavien syiden ruotimista ja muuta. Kyllä tämän lukee, mutta ei tämä oikein anna mitään. Taiton olisi voinut tehdä kauniimminkin. Hannu Mäkelä – Mitä sanomatta jää, keski-ikäisen avioparin kesäpäiviä. Pariskunnalla on kaikkea, mitä toivoa voi. Tosin kumpikaan ei enää koe toista samanlaiseksi kuin ennen. Lisäksi molemmilla on suhde omalla tahollaan. Kertomus kuitenkin koskee vain yhtä viikonloppua ja sen tapahtumia, sisältää kyllä melkomoisen tunne- ja tapahtumakavalkadin kaikkinensa. Lukukelpoinen opus, ehkä vähän naivi joltain osin – tarkoituksella? Leif Davidsen – Kuubalaista verta, tanskalainen John seuraa Hemingwayn jalanjälkiä eli matkailee sairaslomansa aikana ja muistelee vaimoaan. John on sairaslomalla hermoromahduksen takia, joten on aikaa miettiä vaimoa ja tämän kuolemaa, heidän suhdettaan ja muuta. Tilanne kuitenkin muuttuu Key Westissä, kun mies tutustuu alunperin kuubalaiseen mieheen, joka saa hänet mukaansa eräisiin järjestelyihin ja tutustuttaa pariin tuttavaansa, jotka väittävät olevansa CIA:sta ja pyytävät miehen apua. John matkustaakin Helsingin kautta Kuubaan ja joutuu mukaan järjestelyihin ja hankaluuksiin, seikkailuun ja tekoihin, joita ei enää kukaan usko. Alku on ihan ok, mutta loppu, voi sentään, kuin poikain seikkailukirjasta.... Ei, ei näin! Pidin kaikesta muusta, mutta loppu on liian uskomaton enää mihinkään muuhun kuin ylivedettyyn seikkailukirjaan, miehiseen sellaiseen vieläpä.
KISSIKENKÄT KOTOSALLA!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti