Eilinen meni tosi vätystellessä, en siis tehnyt mitään. Tai tein ruokaa, semmoista omalaatuista kastiketta, jolla ei ole nimeä. Hyvää se oli rakuunaporganoiden ja pottujen kanssa kuitenkin. Tänään pitäisi sitten jo linjata normiruokiin eli saladoa, tofua, vihanneksia ja tehdä eväksiä. Lisäksi nukuin eilen niin paljon kuin vain sain unta. Kaffen jälkeen ainakin tunnin, ruuan jälkeen saman verran... aina kun vähänkin siltä tuntui, välillä jopa tuntuikin. Annoin koipien lepuuttaa. Hoidin vain kasvustoa, siis sitä vihreää, tämä tarkennuksena, siis viidakkoa, siis kasveja tarkoitan – taas kävi muutama tapaturma. Käsi kun ei kestä nostamista, jouduin sitten luuttuamaan aika paljon vettä plaattioilta. Prleen handu! No, kaikki perusjutut on hoidettu.
Tänään pitäisi taas tilata taksot ja toivoa, että ne tulevat. Ymmärrätteköhän te, että siinäkin on melkoinen stressi joka aamu, siinä odotuksessa nimittäin? Kun se todellakaan ei ole mitenkään varmaa, että mikään kuljetus tulee. Busseista sentään yleensä tietää, että jos joku vuoro on välistä pois, seuraava ainakin tulee. Taksopa ei tule ilman soittamista, joka maksaa melkoisesti. Ensimmäiset oliko se nyt 130 sekkaa on maksutonta jonotusta, sen jälkeen maksullista. Tyypillinen jonotusaika on 20 – 40 minuuttia päivästä ja ajankohdasta riippuen – ei siis ihan halpaa hupia. Ja soittaa kannnattaa vasta 20 min odottamisen jälkeen. Eli heti aamusta saa tarttua lisärauhoikkeeseen!
Huomenna on lisäksi aika omisarvikselle, ainakin lääkkeet on pakko uusia. Lisäksi saisi kyllä kirjoittaa vaikka lisääkin sairista tuosta kädestä. Ei se kunnossa ole eikä ikinä tulekaan. Eivät myöskään koivet. Minä en oikeasti ymmärrä, miksi minut pakotetaan käymään työssä? Pitäisikö minun alkaa hiljalleen juoda itseäni hengiltä tai jotain muuta, ennenkuin minut otettaisiin todesta? Nyt tuntuu, että olen todellakin vain valittava, märisevä akka, joka käy hakemassa sairista jostain kummista säryistään... liekö sillä edes mitään. Ei, tämä ei ole siis omisarviksen arvio, vaan niiden muiden, joiden puheilla joskus joutuu käymään. Omisarvis on asiallinen ja kun kysyin, hän kertoi, että hänellä on ollut ja on fibroja myös asiakkaana ja jos hän ei tiedä tai osaa, lupasi konsultoida muualta. Mutta kun, tässä on ideana se, että on useampi vaiva, jotka kaikki eivät liity fibroon millään tavoin. Enkä nyt ole ihan varma, ymmärtääkö hän sen. Onko vaivautunut lukemaan koko sairaskertomukseni läpi jne. Sitähän on pakko tiedustaa, samoin jonkinlaista uutta lääkitystä yöksi. En minä ala heräilemään joka yö moneen otteeseen sen 4 – 5 tunnin sisällä, eli valvomaan vielä öisin lyhyiden unijaksojen välillä (kuten taas viime yönä). Se kuulkaas syö ihmistä, oikein todella. Vali-vali, joo...zori, näin se vaan on.
Ei kyllä huvittaisi pätkääkään Varastolle. Kun miettii koko asiaa, näen vain silmissäni ne käytävät. Enkä muuten yhtään ihmistä. En minä siellä ketään tunne niin hyvin, ketään en voi kutsua ystäväksi tms. Aivan yhdentekeviä ihmisiä minulle, ei minulla ole heille muuta annettavaa kuin työni. Sinänsä asiantila on tyydyttävä, saan olla rauhassa, kunhan hoidan hommani. Saan tulla ja mennä liukuman puitteissa, kukaan ei ole siihen puuttunut. Saas nähdä, puuttuuko nyt uusi esinainen? Hän lienee aloittanut kuun alusta ja ei tiedä minusta tod.näk. mitään. Voihan vee, joudun selittämään taas kaikki taksot, horjumiset, oudot kompuroinnit, omat aikatauluni jne. Eipä paljon huvita sekään... Hitsi kun saisi tehdä töitä kotona! Ei pysty, ei kykene – ei nyt, kun muutenkin työmarkkinat ovat tuollaiset. Muutoin ehkä voisikin.
Juu, tänään ei siis tarjolla kuin valitusta ja märinää, jälleen kerran. Valitan, lukijat, että valitan! Tällaista se nyt vaan on tämä meikäläisen elämä. Minä oikein pelkään taas työn aloittamista; sitä että illalla kotiin tullessa kaadun sänkyyn ja itken kivusta, en pysty tekemään mitään, olen täysin repo. Siinä teille työniloa ja odotusta! Työelämän ihanuutta ja toveruutta ja muuta paashaa.
Nyt menenkin jo kiihtyneenä yötupakalle – joku tuolla kuului jo kutsuvan Georgea apuun ja samalla lannoittaa nurmikkoa, hassua.
------------------------------------
Purrrrrrrrrve, kissifrendit! Kyll se tiätteks nii on, ett noit orjii pitää lujast kovistella. Sitt alkaa tulla kunno safkaa. Niinku eilenkii, piti istuu nököttää jääkaapi edes ja joikast. Sitt toi möhkö tajus, ett jos vaiks safkaa ja sitä fisuliinisafkaa. Nii ni se otti koko fisuliini siält ja sulatti sen mulle >o< Siis koko pualikkaa, piän se oli, mutt sen verta iso, ett riitti viäl illaks ja mä olin iha ympyriäine ku soli nii hyvää ja goisinkii sitt ihan simona. Mami yritti herättää ja pönkii viäree päivätirsoill, eihä se saanu mua ylös, joutu nostaa toisee paikkaa. Mää sammusi siihe iha, pökr vaa. Soli se hyvä ruaka ja aamuhepulit, sen jälkee on ain nälkä ja tekee miäli goisiin. Ett näin tiätteks kävi. Toivottavast tänääki on muut safkaa ku tavismuanaa, ees vähä. Se puhu jostai saladost vaa ja eväksist. Sitt mä näin, ku se pilppo sitä valkost töhnää taas itellee tonne pussii... Hjuu, ei hyvält näytä. Mutt jos siihe saladoo vois ujuttaa vähä donarii vaiks, mä voisin ihan hyvin sitt syädä loput? Hei, mamiiiiiiiiiih, jooko?! Ai, taas se sano, ett katotaa. Hullu juttu, me mitää olla ennenkää katottu, ku syäty vaa kilpaa melkee, tsihih. Mami turpa salaattikaukalos ja mä nassu kissinkupiss. No, mä oon kummiskii ollu ihan kilti, vähä aamull toss riahaannui, ku toi ei millää heränny. Mä aloin sitt hyppii ja riapoo tosa soffall, joha se heräss. Se luuli, ett mä meinaan taas tuhoo jotai. Kyll mä sen arvasin, soli nimittäin hereill, mutt haluss viäl makoilla tuala peiton alla. Ei onnistu tääl, meinaan. Juu, otti se fotonkii. Täss mä oon jo saanu aamukalkoni ja kaakit, ett voi iha rauhas relaa ja meditoida, venaan vaan, ett toi tulee viakkuu!
Kliffaa söndaagii vaa kaikill- heh, huamenn saaki jo olla yksiksee >o<
------------------------------------
Vincent, miten minä pahaa pelkään huomisen suhteen...
Päivän slogan: Jos lopettaisin valittamisen, voisin samalla lopettaa koko bloginkin!
Päivän biisi: Come Away Melinda
Luettua: Danielle Steel – Siskokset, auts, niin karmeaa hömppää, että kirja meinasi jo lentää seinään. Ei sitten kuitenkaan. Dharmaa, upea siskosparvi, rhomantiikkaa, niin ylilyöntiä kaiken aikaa, että... ei tätä voi kuvata. Vain hömpän kavereille, muut voivat jättää sikseen. Steel kirjoittaa välillä ihan luettaviakin juttuja, mutta tämä on ihan pahimmasta päästä. Raivostuttavan epätodellista! Todella, argh. Roger Moore – Nimeni on Moore, Roger Moore. Ihan mukava, selkeä ja sujuva elämänkerta miehen työurasta, muutama hyvä anekdoottikin. Ei mitään suurta kirjallisuutta, mutta kohtuullisen pätevä omaelämänkerraksi, varsinkin itse kirjoitetuksi... Eli suosittelen kaverista pitäville, en luultavasti ottaisi omaan hyllyyni kuitenkaan.
VIELÄ SAAVAT KISSIKENKÄT LEVÄTÄ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti