Jokunen aamu sitten istuin taas kirjoittamassa päivitystä blogiini. Täyttä tajunnanvirtaa jälleen, ei asiaa – tai jos, niin mahdollisimman vähän. Totesin kirjoituksessa, että viidakkoa pitäisi jälleen alkaa harventaa. Viherkasvit ovat jälleen ottamassa valtaa residenssissä.
Äkkiä jokin nipisti niskaani. Hieraisin. Oliko taas tullut laitettua päälle sellainen paita, jossa kokolappu ikävästi nipisteli? Kävin hakemassa sakset ja nipsaisin lapun pois. Miten se olikin unohtunut... Jatkoin päivityksen laatimista. Ei se aina niin helppoa ole kuin luulisi. Ihan piti miettiäkin.
Jokin nipsaisi taas niskaani. Ei helkkari, jättimäinen peikonlehtenihän se siinä. Yksi lehdistä sojotti suoraan niskaan terävällä kärjellään. Käväisin siirtämässä vähän lehtiä, yritin olla väkivallaton enkä hakenut edes sidontanarua. Jatkoin päivitykseni pähkäilyä: voiko noin sanoa vai ei, ymmärtääkö joku tämän taas tahallaan väärin. Bloggauksen ongelmia?
Nojauduin taakse ja huokasin – melkein valmista. Samalla tunsin jonkun hiljaa kiertyvän kurkkuuni. Työnsin sormeni väliin, niitä kiertyi useampia.... henki tuntui loppuvan, paine lisääntyi. Tunsin kuin jotakin elävää kiertyisi hiljaa mutta varmasti kurkun ympärille. Yritin tavoittaa puhelinta, turhaan...
****************************
Poika ei yleensä aamulla käynyt äitinsä luona. Nyt hänellä oli asiaa, hän oli unohtanut hakea kopiot yhdestä artikkelista. Oli pakko käydä, onneksi oli omat avaimet. Äitee voisi olla jopa vielä nukkumassa. Hän avasi oven varmuuden vuoksi hiljaa – aivan, hiljaista oli. Ei edes kahvin tuoksua. Äitee taisi vielä nukkua. Jotakin pientä korinaakin kuului. Poikaa hihitytti, kuorsasi vielä! Hän haki kopiot pöydältä, mutta päätti samalla kurkata makuuhuoneeseen.
Äiti istui koneella, haukkoi hädin tuskin henkeään, korisi. Poika toimi nopeasti ja katkoi keittiöveitsellä ison viherkasvin ilmajuuret Äiteen kaulan ympäriltä. Peikonlehden valkea veri vuoti ja tippui hiljalleen lattialle. Äiteenkin kasvot saivat väriä, oikeaa väriä. Hän kakisteli, köhi, yritti saada sanoja aikaiseksi. Kähisi hiljaa, josko Poika voisi keittää kahvit.
******************************
Kahvipöydässä piristyin. Kysyin, voisiko Poika jälleen kerran avustaa raskaimmissa hommissa. Tällä kertaa vain ihan pieni juttu. Halusin ehdottomasti siirtää peikonlehden parvekkeelle! Siitäs sai, sopii siellä kitua ainakin alkusyksy. Katsotaan sitten myöhemmin. Ilmajuuret tungin voimalla syvälle multaan! Poika raahasi ruukun parvekkeelle ja lähti Lipastolle. Itse jäin siirtelemään muita kasveja parempaan asentoon sekä poimimaan kuivuneita lehtiä pois. Poika muuten huomautti, että kultaköynnös näytti viime aikoina saaneen jostakin myös pontta kasvaa tavallista enemmän. Se kiemuroi jo kovin lähellä toimistotuolia. Kiersin hellävaroen köynnöksen kasvamaan ympäri tukeaan. Ei se vielä ainakaan näyttänyt pahastuneelta. Poika oli kuitenkin vakavissaan ehdottanut, että pitäisin sitä tarkemmin silmällä. Ei se minusta ainakaan mitenkään vaar......
POLGARA GOES HORROR...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti