perjantai 2. tammikuuta 2009

RIISTÄJÄT, RAASTAJAT SELKÄÄMME SOITTAA



...pakko on painua Varastolle työhön, ei tässä muu auta. Kun on kerran tullut luvattua, minähän en näistä välipäivistä luista. Työtä ja vapaata kerrankin sopivasti vuorotellen. Eikä harmita yhtään. Minulle näemmä sopisi muutoinkin erilainen vuoro- tai periodityö. Juu-uh, taidan olla niitä harvoja, jotka aikanaan pitivät yövuoroista ja pyhätöistä ,D No, nyt niitä ei tipu, mutta tämäkin on ihan ok. Lomaa pidetään oikeasti sitten kun lomituttaa. Sen verran olen kuitenkin ikävä ihminen, että pidän yleensä lomani mahdollisimman eri aikaan kuin muut. Tahtoo olla aina erilainen, jos ei muussa, niin edes näissä pienemmissä asioissa. Saapahan porukka taas siitäkin puhuttavaa, että eivät unohda omituisuuttani *virn*. Siihen leimaan ei kuulkaas edes Varastolla paljoa tarvita!

En minä kyllä ala tämän nukkumisen kanssa enää. Enkä tuon karvatakamuksen kanssa. Karvatakamus tietää, millä minut saa hereille. Tänä aamuyöstä taas ponppimalla läppäriltä tulostimen päälle ja takaisin sekä siinä välissä vähän haukkaamaan kultaköynöstä – jo alkaa akka könyämään ylös ja huutelemaan rumia! Tosi tehokasta häneltä, väsyttävää minulle. No, illalla voi ottaa iltatirsat ja huomennakin uusiounet aamulla. Kai se yksi päivä tässä taas menee. HMPK:kin ystävällisesti ilmoitti, että tietoni ovat todella saapuneet ja kyllä, minulle on varattu täksikin päiväksi työmatkat. Wau, melkein alkaa muistuttaa palvelua!

Ja jotta normaali valitusosiokin käynnistyisi, olen varmaan unohtanut kertoilla silmäongelmista. Taas ne alkavat iskeä. Eli jos tässä vielä näkökin lähtee, vien itseni piikitettäväksi... kele. Täytynee käydä ensi viikolla työarvauksessa. Tämä ei enää kotikonstein tässä parane. Kun vielä istuu koneella täyden työpäivän ja kotona jokusen tunnin sekä muun hereilläoloajan lukee käytännössä koko ajan, ei ihme, jos öögatkin alkavat pistää jossakin välissä hiukka hanttiin. Epämiellyttävää, mutta totta. Ei, minä en tingi mistään lukemastani enkä koneajastanikaan. En, en....

Eilinen päiväkin meni taas haahuillessa. Ei kai sitä nyt vuoden ensimmäisenä päivänä mitään järkeväää voi aloittaa. Eihän? Siis semmoista pähkäilyä eri kirjojen välissä, kirjoittelua ja viestittelyä. Appelsiinitipua sain vängerrettyä ihan riisin kanssa – ei oikein minun muonaani, mutta taas pakko tyhjätä pakkasta ja vajaita paketteja. Juu, ihan syötävää ja hyvää, ei siinä mitään. Jälkkäriksi sitä ihanaa suklaakakkua pieni viipsale ja runsaasti kaffetta päivän aikana. Oli vähän pakkokin riipiä kaffetta, että jaksoi. Kuuntelin erään henkilön huolia puhelimessa melkein pari tuntia. Onneksi asiat selvisivät eli pari hänen ystäviään koskevaa hoitopuolen asiaa sekä hänen oma valitusasiansa. Päädyimme siihen, että hän poikkeaa täällä ja minä laadin valituksen tai ainakin käyn asiaa läpi niin pitkälle kuin voin ja katson, onko siinä valitukseen kunnon emmeitä. On siitä jotakin hyötyä, että on Varastolla töissä. Voi aina kysäistä ohimennen jotakin tai käyttää meillä avoinna olevia tietolähteitä hyödykseen – eikä se ole edes kiellettyä ,D Eli toivottavasti tämäkin poikii jotakin hyvää ystäville sekä henkilölle itselleen.

Hrrr... ulkona on kylmä, onneksi ei ainakaan juuri nyt tuule! Mikään ei ole inhottavampaa kuin palella ulkona odottamassa taksoa. Ei voi mennä sisälle, koska silloin takso ei näe ja häipyy. Ei pysty liikkumaankaan mihinkään, kun on kipeä ja vaatteissaankin jo muutenkin tönkkö. Siinä vain seisoo kirjaimellisesti tumput suorana ja odottelee pelastajaa, yleensä autokin on vielä tallin jäljiltä ensimmäisessä ajossa ja jääkylmä. Auts, lisää vaatetta tänään siis – muista tumput, torpso!

----------------------------

Purrrrrrrrrrrrmenta, kavrut! Ai ett, eilenkii oli nii kliffaa. Mami oli taas himass, oudo paljo se onkii nyt ollu taas täälä. Mä olin tosi kilti ja hertane, oikee sillee nätist. Kerra vähä näykkäsi kädest, ku se tuli liika lähell vääräss paikass. Ei se hiffannu, sitt se pyys anteeks, niinku orjan pitääki tiätty. Mä sain joo vähä tipulii, uutta tavismuanaa, raksui ja äske ison biitin kalkonii. Illaks se lupaili viäl lisää tipuu, jos ei jaksu itte syädä. Ei se jaksu, mä tiän, ett mä saan jotai. Ainaki maistiaisii. Eilenki tääll muute viäl paukku. Ja ku mami kävi ulkon viämäss roskat, siält tuli tosi omituine haisu, semmone ku sillo yälläki. Palaneen kärtsäys, niinku. Nyt ku mä sain ton orjan ylös, mä alanki itte goisiin (toim.huom. kuorsaus kuuluu jo!). On se kiva goisii, ku toine on hereill ja nakuttaa, mmmmm. Tulee oikee tyytyväinen olo *virn*. Ku eile oli ensmäine mun foto, laitetaa sitt vuade ensmäine kunno aurinkonlasku tähä, sano mami. Juu, laitetaa vaa.



Kliffaa... juu perstait eli viikon loppuu kaikill!

------------------------------

Kiitos, Vincent on sentään perillä viikonpäivistä!

Päivän slogan: Vuoden ensimmäinen työpäivä – siitä voisi ennustaa vaikka sen, että samanlaista on jatkossa tarjolla runsaasti...

Päivän biisi: Kova maa

Luettua: Marko Partanen: Liekin varjossa.  Nuori palomies valmistuu pelastusopistosta juuri kesän kynnyksellä ja saa kesätyöpaikan eli pääsee kesukaksi kuvitteelliseen Mäntylän kuntaan. Kesämiestä jallitetaan kaikin tavoin, haukutaan ja käskytetään, mutta hänen on vain oltava kaveria kaikkien kanssa. Mies on kuitenkin tyytyväinen, on töitä joksikin aikaa ja jonkinlainen asuntokin järjestyy. Työn vastapainona ovat vain baarit ja tytöt. Päättynyt seurustelusuhdekin rassaa ja mies miettii myös omaa tulevaisuuttaan, tosin vain aika-ajoin. Raskas työ, jossa ei enää sankarina näyttäydytä, vaatii myös raskaat huvit. Kesämies onkin sitten kaikkien huvina ja herja lentää, erittäin rankastikin. Palo- ja pelastustoimi Suomessa on myös muutosten alla ja sekin koettelee miesten hermoja. Kukaan ei enää voi olla varma, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, eläkeikää on jo nostettu eikä miestä enää palkata töihin suoraan kadulta kaffekupin äärestä. Partanen on ensimmäisessä kirjassaan keskittynyt kuvaamaan tavallisen, pienen palolaitoksen arkea. Sen raadollisuutta ja raskautta rankimman jälkeen. Joku voisi paheksuakin kielenkäyttöä, kannattaa kuitenkin muistaa, että miesporukka on miesporukka ja mukana olevat naiset ovat suustaan vielä pahempia. Kirjailija on kuitenkin jo tässä ensimmäisessä kirjassaan tuonut terävästi esiin sen, miten palokunnan työ on muuttunut – liekkejä näkyy enää harvoin. Myös organisaatiomuutokset ja jatkuva viran odottaminen ovat työntekijälle eli palomiehelle raskasta aikaa. Suosittelen niille, joiden mielestä tässä työssä on vielä hohtoa ja sankaruutta, tämä kertoo ehkä tarinan toisen puolen. Ensimmäiseksi kirjaksi tekijältään aivan kohtalainen, ehkä tämän olisi voinut vielä kertaalleen lukea uudelleen ja pari kohtaa vaikka kirjoittaakin uudelleen. Hiukan jäi mieleen keskeneräisen työn maku. Kuitenkin ensimmäinen kertomus nuoren miehen kesästä palomiehenä ja sen jälkeisistä tunnelmista, kun virka on jo taskussa. Marko Partanen: Palava halu, Partasen toinen kirja keskittyy Keski-Uudenmaan Pelastuslaitoksen toimintaan, henkilöt ja tapahtumat ovat tosin fiktiota. Tässä kirjassa päähenkilönä on jo muutaman vuoden pelastuslaitoksella työskennellyt ja ammattilaiseksi kasvanut nuori mies. Organisaatiouudistukset on tehty ja homma on leviämässä käsiin. Palomiehen työnkuva on muuttumassa radikaalisti ja siihen on tullut paljon uutta ja erilaista. Työyhteisökin on saanut tästä osansa ja sekin näkyy henkilökemiana ja vastuiden ottamisena tai välttämisenä. Kirjassa tulee hyvin esiin ammattimainen ote työhön. Tässä kerrotaan, mitä palomies ja ensihoito oikeasti tekee ja mitä ehdottomasti ei tee. Mistä eri hälytykset tulevat ja millainen työvuoro yleensä on. Kaikkea voi tapahtua ja tapahtuu! Elvytyksestä ja intubaatiosta siilien pelastamiseen käy työvuoron miesten työ. Rinnakkain pelastuslaitoksen toiminnan ja muun kuvauksen rinnalla kulkee jännitystarina pyromaanista, joka yrittää polttaa mm. vanhan paloaseman, autiotalon sekä aiheuttaa muutakin vahinkoa. Jännäri on upotettu hyvin tarinaan ja ratkaisu on odottamaton, mutta looginen. Kirja on huomattavan asiapitoinen, vaikka kertookin todella ammattilaisten arkipäivästä. Mukana on paljon ns. mahdollisia tositapauksia selvityksineen eikä niidenkään parissa aika käy pitkäksi. Kiinnostavaa luettavaa maallikolle, joka ei tiedä tulipaloista eikä ensihoidosta mitään. Suosittelen tätä kaikille, jotka ovat kiinnostuneita em. asioista, alan opiskelijoille ja jo ammatissa toimivillekin. Kirjailija on itse kehittynyt edellisen kirjansa myötä melkoisen paljon, joka on aina mukava huomata. Seuraava kirja lienee jo työn alla. Mistä se sitten kertoo, ei ole vielä tiedossa. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla. Partasen kirjat ovat olleet mielenkiintoisia ja jopa suoranaisia tietolähteitä, sen lisäksi niitä on ollut mukava lukea. Hyvä esitys nuorelta lupaukselta, joka itsekin toimii tässä samassa vaativassa ammatissa!

                                               

                                                           HEH - PERJANTAI =D






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti