perjantai 1. lokakuuta 2010

ODOTTAA MINILOMAA...


 


Sanon vaan, että olen jumissa. Ainakin fyysisesti siis. Hartiat ovat täynnä kivikovia isoja paukamia, hrrh ja helkatin kipeitä sellaisia. Sattuu eikä päätä pysty kunnolla kääntämään. Mikään ei auta. Illalla aion kitata viinaa, jospa se laukaisisi patoutumia *eheh*. Kunhan ensin saan raahattua jotakin muonaa kotoon, lisää kirjoja ja jotakin kivaa (joka tod.näk. ainakin näyttää suklaalta).
 
Eli vielä tämä päivä töitä, sitten viikko ns. lomaa. Tosin en tiedä, miten tästä nyt lomaksi taipuisi. Tekemistä olisi. Ja valittamista. Huomasin nähkääs taas uudessa residenssissä oikein yyberkivan jutun: parvekkeen ulko-ovesta puuttuu toinen lasi! Ai miksi en ole aikaisemmin huomannut? No kun se on niin siististi poissa, että yhtenä päivänä ihmetellessäni oven outoa epästabiiliutta tajusin, että lasien tilalla on vain lasiurat. Päättämätön Että hiukan ihmettelen, mitä svindua täällä luukussa on oikein puuhasteltu? Laitoin taas viestiä tarkastajalle, kohta en enää jaksa. Kukaan ei ole vieläkään käynyt katsomassa liesituuletinta eikä jää-pakastinkaappia. Vielä? Argh.


 


No, ilta meni taas – ette usko – lukien ja kirjoittaen. Nyt se saa luvan unohtua pariksi päiväksi, toivon.


 


Harvinaisen osuvahko kuva teemasta täältä, jossa muuten myös kaikkea muutakin jännää...


 


 


 


 


Päivän slogan: Parempi itkeä lattialle läikkynyttä viinaa kuin ostaa maitokaupan makeutettua siideriä!


 


Päivän biisi: Sister Morphine


 


Luettua: SusuPetal – Sairaalapäiväkirja, merkintöjä ja kuvia suljetulta osastolta. Tämä on kertomus päiväsairaalasta suoraan päivystyksen kautta suljetulle osastolle joutuvan henkilön tunnoista. Lyhyitä ja hieman pidempiä merkintöjä, alunperin käsin kirjoitettuna, itse tilanteesta, koettuna ja elettynä. Se kertoo toisten potilaiden kohtaamisesta, lääkkeiden otosta, aikataulusta, tärisevistä käsistä, arkipäivästä sairaalassa; suklaasta, tupakasta, vapaakävelyistä. Lopulta kotilomista ja paluusta kotiin sekä päiväsairaalan rutiineihin. Suorastaan pelottavan intensiivistä, välillä taas surullisen koskettavaa, ahdistavaakin tekstiä. Lähes kronologisesti etenevien merkintöjen ohessa huomaa pieniä vivahduksia vapauttavasta tunteesta, ehkä tervehtymisestä, toivon. Ainakin nukkumisesta rauhassa, ilman unia. Paluusta rutiineihin, jotka turvaavat päivää ja rytmittävät arkea. Luvasta vain olla. Tekstiin kannattaa ja pitääkin syventyä uudestaan. Kirjan kuvat, maalaukset ja teokset, jotka syntyivät samaan aikaan, rytmittävät kerrontaa ja antavat viitteitä kulloisestakin tunnetilasta. Jotkut ovat pelottavia ja surullisia, osa taas lempeitä, turvallisia, fantasioivia ja jopa ilokkaan oloisia. Painoasu on hyvä; teksti on sijoitettu miellyttäväksi ja helpoksi lukea vaikka vähitellen. Taitto on selkeää ja fontti hyvin valittu. Kuvitus on hienoa ja värit toistuvat upeasti. Aiheestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi kuvat ovatkin tässä niin tärkeitä. Kuvallinen ilmaisu yhdessä tekstin kanssa luo tästä ainutlaatuisen kokonaisuuden. Kirjassa on yhteensä 31 värikuvaa, jokainen uniikki teos. Tekijän mukaan kirja on tarkoitettu sinulle, joka olet masentunut. Tunnet ehkä itsesi näiltä sivuita – et ole yksin! Jos haluat ymmärtää, mitä masennus tekee ihmiselle, tämä kirja on myös sinulle. Jos lähipiirissäsi on masennusta sairastava ihminen, jos kohtaat masentuneita työssäsi, jos hoidat masentuneita ihmisiä – tämä on sinulle. Ja etenkin sinulle, joka et tiedä mitä masennus on, tämä on sinulle.Tämä oli selkeästi myös minulle! Ensilukeminen sai aikaan ristiriitaisia tuntemuksia; tuttuja asioita, pelkoa, häpeää ja tyhjyyttä sekä paljon ajatuksia. Mutta myös toivoa paremmasta kaikille. Suosittelen lämpimästi kirjaa jokaiselle, kuka tahansa voi olla joskus tässä tilanteessa. (Lisää siellä toisaalla myöhemmin, joten ei olisi kovin suotavaa lainata tätä tekstiäni ilman lupaani toistaiseksi – jookosta?!)


 


 


 


 


POLKA MENEE – KOHTA SE TAAS TULEE...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti