maanantai 9. toukokuuta 2011

ANTAA TULLA VAAN – JA KYLLÄ SITÄ TAAS TULEEKIN...


 


Voihan mähnä ja sen kaikki sukulaiset! Se on taas Varastoviikko alkamassa, ehkä sitten vajaa. Tai vajaahan olen minä... sen näkee sitten huomenna. Rapoa tulee heti puoliltapäivin.


 


Eilinen meni vaihteeksi kotihommissa. Yököttävä keli, en edes kurkannut ulos. Tupakalla sentään kävin parvekkeella. Kaikenlaista pientä tuli pingerrettyä, mutta ei mitään mainittavampaa kuitenkaan. Eihän toki ja pois se minusta, että jotakin saisin muka aikaan! Ei tyhmä työntekijä, joka itse itsensä on kuuseen saattanut, moista mene tekemään. Katson kuitenkin itse toimineeni moraalisesti ja eettisesti oikein ja se lienee tärkeintä. Piste.


 


Tällä viikolla on torjantaina tarjolla pienet pippalot, joihin toveritar R. on lupautunut mukaan saattajaksi. Jo toki saattajaa minä tarvitsen – ja lastenvahtia! Ainakin tiettyjen henkilöiden mielestä. No, toivottavasti siellä on kivaa. Tarjolla on hyvinkin gyldyrelliä seuraa, hyvää syötävää ja juotavaa. Lisäksi meininki loppuu kohtuullisen aikaisin, jotta ehtii Welhotarkin omaan sänkyynsä hyvissä ajoin. Yksin toki. Eihän sitä nyt puumailemaan aleta. Ajatelkaa nyt: ontuva, vanha puuma nouseee ja pudistelee harmaita karvojaan. Katselee ympärilleen puolisokeana ja ihmettelee, mitä tässä oikein pitäisi tehdä. Ai niin, saalistaa! Mutta mitä? Muistikin kun on jo hieman hämärtynyt...


 


Muuten siis normiviikko, paitsi huomenna The Suuri Puhuttelu. Alkaa muuten varsin huomattavasti vetuttaa sekin. Tarvetta ei käsittääkseni asialle ole, mutta joku haluaa nyt jotakin enkä ole varma kuka ja mitä. No, sen näkee sitten. Kuten sanoin, 2 h sisällä olen valmis lähtemään. Näin on ollut aina ja tulee olemaan vastakin.


 


Ei, minulla ei ole tänäkään aamuna mitään raflaavaa kerrottavaa. Vasen koipi ei ole ehtinyt terveentyä viikonlopun aikana. Se näyttää edelleenkin oudolta, mutta eihän minussa mitään sen kummempaa vikaa ole, kuten useamman kerran todettu on. Perjantainakin vaan melkein vedin turvalleni takaportaissa, kun yritin raahata kauppakasseja kotoon. Koivet ja selkä eivät kestä sitä, että samaan aikaan kiipeää portaita ja yrittää vielä kantaa jotakin. Varsinkin, kun ei ole mitään  kaidetta avittamassa. No, hätinään selvisin ja sama paska on edessä taas loppuviikosta.


 


Ja yllätyksenä ei varmaankaan tule se, että olen nukkunut äärihuonosti, ollut silti sikaväsy koko päivän ja herännyt jokaiseen käännähdykseen ja kivunpoikaseenkin. Minä en kohta enää jaksa. Minä haluan olla kotona ja nukkua silloin kun nukuttaa ja ottaa lääkkeet tarvittaessa, perkele. Nyt alan taas hermostua. Parasta painua keittämään ne vaffat kaffet ja riipimään mömelöt. Sitten Varastolle punkemaan sikana töitä ja kuuntelemaan silkkaa vettuilua. Että näin meillä – elämä on varsin ihanaa, eikö?


 


 


 


 


MINÄ VIHAAN TÄLLAISTA MUKA-ELÄMÄÄ!


 


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti