keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

JOSKUS PELKKÄ LUPAUSKIN HELPOTTAA...




kummasti. Tuli käytyä eilen lekurissa ja en nyt ihan aplodeihin ryhdy, mutta se melkein paras omisarvis on palannut takaisin! Joka siis tiesi ja muisti minut, n. 1.5 vuoden takaa, silloiset lääkeongelmat jne. Eipä tarvinnut paljon selitellä, ojentelin repsuja uusittavaksi ja samalla marmatin Varaston muutosta, uusista systeemeistä, organiseerausuudistuksesta, kaikista ongelmista. Lopulta valittelin vaihteeksi unetuksen hankaluudesta ja lääkityksestä yms. Hah – hän olisi kirjoittanut oitis sairaslomaa, jos olisin halunnut. En siis halunnut, koska tänään on yksi ihan pakkojuttu. Mutta miten voikin oloa kohentaa jo se tieto, että lääkitystä sain vähän rukattua paremmaksi ja hän lupasi tarvittaessa kirjoittaa sairaslomaa. Kunhan käyn pyytämässä. Lisäksi sovin mahdollisesta lääkekokeilusta ja samalla sairaslomasta sen aikana eli ei kylmiltään, kuten se ulostettu arvis aikanaan yritti (tarkoitus olisi taas mahd. testata Lyricaa pienesti annosta lisäten myöhemmin – älkääkä naureskelko, olen todetusti lääkeherkkä!). Ziis, ei siis turha reissu, vaikka ottikin koville. Tarkoitan lähinnä kävelyä siinä helvetillisessä räntäsateessa. Uuuh, ja Pazilan tyyliä; ulkohissejä tasoilta toiselle on, ne eivät toimi, raput tosi hankalat, rikki ja jyrkät. Käks! Sain siis oikein vekkulit selkä- ja lonkkakivut loppupäiväksi, vaikka troppasin jo töissä lisää.



Töitä riittää edelleen samaan malliin, ziitosta vaan. Nyt istun omassa pilttuussa pärshe ovelle, enkä pysty kertakaikkiaan kääntymään heti (pitää kääntyä hitaasti ja rauhallisesti, ettei joku paikka vihlo / revähdä / retkahda), oli pakko jo selittää porukalle, että ei ole tarkoitus olla huomaamatta. Meikä on vaan jäykkis niinkuin silleensä, että hankala kääntyä – ei tahallansa, etteikö huomaisi tai ottaisi duuneja tms. ;) Sisustus on kesken ainakin siiheksi asti, että edes kaappien ovet yms. tulevat laitetuksi paikoilleen – eipä ole näkynyt.... Paljon muutakin on hakusessa. Revenneestä hameesta ja siitä saakelin ovessa olevasta piikistä reklameerasin taas eilen, iltapäivään mennessä ei vielä ollut tapahtunut mitään. Jos ei vielä tänäänkään, ensi viikolla pakko muistaa ottaa vasara mukaan töihin. Se on iso, oikea timpurin Stanley, ei mikään pilipalivehje. Että näyttää varmaan tosi ammattimaiselta, kun alan sillä kilkutella sitä piikkiä kondikseen. Jumaleissön, talo täynnä äijiä, joiden hommiin moinen kuuluisi eikä kukaan sitä ole tehnyt! Entäs jos omat mustat fiinimmät housut olisivat menneet? Täh? Tai Herra Ison Herran pökät? Jo vain olisi tullut kiirus ja korvausvaatimuksia, perkele!



Lyhyempi työpäivä – ei paha. Eilen sain myös papereita vähän järjestykseen, joten hommat on hiukan helpompi hoitaa. Samoin oma rintteri toimii, vaikka ei olekaan verkossa. Mitä välii... kunhan saan ulostettua heti tarvittavat kappaleet kyynärpään viereen, en yhtään valita. Onneksi muuten kaffittelen ja syön täysin eri aikoihin kuin muu maailma, pelastun paljolta pashan puhumiselta. Kun tulee aikaisin töihin, saa tehdä yli pari tuntia töitä rauhassa ja keitellä kaffet ja juodakin ne. Kun kämppis on tullut töihin ja mennyt suoraan aamukaffelle ja aamupalalle, minä melkein sen jälkeen jo häivyn apehtimaan. Ja saan yleensä olla ruhtinaallisesti yksin lehden kanssa. En yhtään pistä pahakseni asiaintilaa – minulle sopii erinomaisen hyvin. Haisen siellä yksin ja syön mitä syön. Kukaan ei tuijota eikä arvioi ruokalistaani tai sen omituisuuksia, jep – jep-jep! Mitä muutoin tulee työperäiseen antisosiaalisuuteeni, se on pahempaa kuin koskaan. Toisaalta, minua se ei haittaa, mutta muitapa vaikuttaa haittaavan. Siis se, että en kulje kenenkään kanssa, en juorua, en hakeudu yhteen porukoitumaan jne. Yliarvostettua tuollainen, töissä tehdään töitä, perkele nih!



Duunin jälkeen vaihteeksi postiin ja kauppaan hakemaan pari juttua. Sitten kotiin relaamaan ja lukemaan. Joltisestikin on taas opuksia kertynyt. Ei paha, tämä tykkää ja kirjaston varauslistakin alkaa olla jopa huolestuttavan täynnä! *wirnuaa häveliään leweästi*. Tänään myös alkaa lämpösäätelyn ja pattereiden termostaattien tarkkailu residenssissä, kestää kolmisen viikkoa. En valita keleistä sinä aikana ollenkaan, koska kyllähän tässä joku pahasti mättää. Vieläkin nukun paita ja villatakki päällä, college-housut jalassa ja parit sukat vielä varmuuden vuoksi. Lisäksi kunnon peitto ja paksuhko päiväpeitto päällä, se alkaa riittää. Silti saan unta sen 2.5 h ja loput sekalaista urvahtelemista. Kattiroikaleen vienon volinan, joikunan ja mouruamisen välillä. Ja eikö se perkele taas eilenkin ollut kussut yöllä vessan matolle, kun en jaksanut nousta laittelemaan maitoa joskus klo 1 – 2 tienoolla, en vaan kyennyt nousemaan ylös! Juu, kosto on kusinen. Kissiperkele joutuukin täksi päiväksi kylppäriin arestiin ja oveen on jo liimattu iso lappu: Kissa kylpyhuoneessa – älä avaa ovea, älä siirrä tuolia! (Vinski toki osaa avata oven myös hantaakista, ei se tyhmä ole, pirullinen vaan... tullut meikäläiseen ilmeisesti. Tosin minä en ainakaan yleensä ilmaise vittuuntuneisuuttani kusemalla matolle *idea*.)







Päivän slogan: Kaikki eivät voi ja jotkut eivät viitsi. Siinä kaikki!



Päivän biisi: California Dreamin'


Luettua: Virginie Despentes – Maailmanlopun tyttö. Valentine katoaa, rikkaan perheen tytär, mutta minne. Yksityisetsivä Lucie yrittää jäljittää häntä apunaan Hyeena. Tässä hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvointipuolen kuvaa, maahanmuuttajia, huimeita, lesboja ja muuta mielenkiintoista tuotuna eteen lukukelpoisessa muodossa. Suositan! Lea Edwards – Juonittelevien jumalten kaupunki, suomalainen aviossa engelsmannin kanssa Ateenassa. Kotirouvan elämää, kielenopiskelua, kulttuuria, eräänlaista arkipäivää. Expateille ja muuttoa suunnitteleville. Nimi ei aukea taatusti kaikille, sorry vaan. Ja ensimmäinen romaani nyt sattui olemaan parempi, tässä hiukan liikaa mättöä tai omakohtaiseen ympätty ylimääräistä. En tiedä, ei kuulu meikäläiselle, mutta saumoja löytyy. Jane Green – Vuosi maalla. Rockmimmi muuttaa maalle, sisko sairastuu vakavasti ja tähän enempi keskitytäänkin. Ei paha, hömpähtävää, mutta jotakin vetoavaakin tässä on... Erikoisempana yllärinä muutama hyvänkin kuuloinen resepti joidenkin lukujen lopussa, Steffi kun sattuu olemaan alunperin keittiömestari ;) Kuka estää kokeilemasta, sano. Sarri Nironen – Tähdenpeitto, kahden abinuoren tytön ja pojan tarina. He asuvat eri puolilla Helsinkiä, tapaavat ehkä kerran nähden toisensa tietämättään. Elämä on elettävä, nuoruus on kiihkeä, täytyy elää ja kokea. Esikoisromaani, joka on kyllä selkeästi velkaa Waltarille, sorry vaan. Eeva Rohas – Syvä pää. Uimaritytön nöyryytys, isän omituisuus äidin kuoleman jälkeen, ikiopiskelijan reborn-nuken hankintaa ja erään etelänmatkan kohtaamiset ja yhteenvetoa. Rohas on aika ovela tuttavuus, pidin novelleista ja tästäkin. Eino Leino – Kirjailijoiden Helsinki. Kuvaus 1800-luvulta lähtien, ei nyt ihan viime aikoihin asti kuitenkaan, eri kirjailijoiden asuinseuduista. Nimiä turha luetella, mutta ihan fiksu teos. Keskusta, Rööperi, Krunika, Töölö, Kalliokin sekä Ågeli... Mutta ja jumaliste: alkuosassa 1800-luku on painovirheenä monta kertaa joutunut 1900-luvuksi!!! Välitöntä korjausta vaaditaan, alkoi tosiaan huvittaa tarina Snellmanin asuneen 1900-luvulla siellä ja täällä nuorena opiskelija jne. Moka! Opus on asiaa. Peter James – Kuolema peittää jäljet. Taas omela Roy Grace -dekkari. Mitä yhtäläisyyttä on Lontoon viemäriverkostosta löydetyllä kuolleella naisella ja Australiassa löydetyllä menehtyneellä leidillä – paitsi se, että heidät on murhattu? Ja miksi eräs mies kuoli 9/11, tai sitten ehkäpä ei? Gracella on paljon selvitettävää, hyvä dekkari ja pysyy koossa, vaikka aikajanalla hypitään, samoin tarinan muissakin osissa. Kiittäen suositan dekkarien kavereille! Chevy Stevens – Kadonnut. Eräs nuori nainen siepataan ja hän tilittää oloaan ja tuntojaan, millaista on elää yli vuosi vankina tietämättä missä on, miehen armoilla. Loppu on armoton, varsinkin kun asiaan on sotkeutunut vähän muutakin. Suositan ja pidin, hyytävän paljasta kerrontaa mielten rujoudesta! Eve Hietamies – Tarhapäivä, jatkoa Yösyötölle. Eli Antin yksinhuoltaja-arkea Paavon kanssa, äkkiä myös pikkutyttö ilmestyy kuvioihin kuin vahingossa. Ihan luettavaa ja asiaakin mukana, perhe-elämästä ja yksinhuoltajuudesta kiinnostuneille taattua tavaraa, sopivaa hupia ja sattumuksia sekä onnen hetkiä mukana takaa luettavuuden! Ja ehdoton sokeri pohjalla eli Helena Ruuska – Marja-Liisa Vartio, kuin linnun kirkaisu. Elämäkerta, jota olen odottanut. Parempi kuin olisin uskonut. Ensinnäkin leidin elämä lapsuudesta lähtien, lisäksi teosten erinomaisen hyvät analyysit aivan suunnitteluvaiheesta julkaisemiseen ja kritiikkeihin. Sosiaaliset suhteet, mielentilat, ongelmat, talous, terveys – kaikki, koko elämä. Ja täytyy sanoa, että minuun tämä teki vaikutuksen ensinnäkin asiantuntevuudella sekä toiseksi Ruuskan erinomaisella sanankäytöllä. Lisäksi Haavikon lainaukset sekä joidenkin haastattelujen sekä kirjeiden ym. otteet olivat aivan ehdottomasti kohdallansa. Kevään paras kirja, lukekaa pois. Tiesin lukeneeni, koska tämä lävähti kerralla – vaikuttaa vieläkin! Ja jotain luettua saattoi taas jäädä pois, jääköön... Osasta näistä tarkempi, parempi sekä huomattavastikin asiallisempi ote siellä toisaalla – käykää vaan kiltisti päivittäin kuikuilemassa! ;D *härn*






POLKA, JOKA LUULEE JOSKUS JOTAIN KIRJOISTA YMMÄRTÄVÄNSÄ!


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti