keskiviikko 6. syyskuuta 2006

KESKIVIIKON KAMALUUS


Tämä keskiviikon kamaluus piilee, jälleen kerran, koivissa. Maanantai ja tiistai menevät joten kuten, sunnuntain lievän levon voimin. Mutta keskiviikko-aamu on jo karmea. Heräsin kissan jolinaan ja sitkeään, jomottavaan nilkkakipuun. En meinannut päästä tolpilleni ja kun pääsin, piti hinautua seinistä kiinni pitäen kylppäriin. Istuin siellä ainakin 10 min. ja yritin rauhoittua. Teki mieli alkaa vollottaa suoraa huutoa. Kissa jo vollottikin valmiiksi. Eihän se mitään auttanut, kaffetta ja hyppyleipää kehiin sekä aamun mömmöannos ja  lepäämään kirjan kanssa siihen asti, että mömmöjen vaikutus edes vähän tuntuu. Tämä tapahtuma siis sai sikansa n. klo 3.40 tienoilla. Ehdin hyvinkin lukea edellisen kirjan loppuun ja aloittaa uuden. Sain vaatteet päälle. Hissuttelin pysäkille - ja kas - tässä minä olen. Työkoneen ääressä, ehjänä *taputuksia, hurraa-huutoja, kannustusta*!


Onneksi ei ole pakko lähteä sinne Huitsin Nevadaan perstaina, en kestäisi hetkeäkään ns. hauskaa päivän viettoa liikkuen ja laulaen sekä leikkien  vähintään 40 naisen kanssa, en sitten millään. Meitähän on yhteensä n. 60, mutta varmasti erinäisistä syistä johtuen parikymmentä on poissa. Sain siis luvan jäädä tänne päivystämään. Ah, ihanaa. Tuollaisissa tilaisuuksissa nimittäin pahimmat piirteni tulisivat aivan varmasti esille. Vaikka ei olekaan alkopitoista tarjoilua, alkaisin villuilla ihmisille, käyttäytyisin epäsosiaalisesti, en osallistuisi ratkiriemukkaisiin leikkeihin, en hauskasti uusiosanoitettuihin lauluihin. Mököttäisin kannon päässä oma kirja mukana ja kävisin mättämässä vain ruuat kitusiini. Ei, ei minusta ole tuollaiseen seuraan. Alkaisin luultavasti pitää kiihotuspuheita määräaikaisten työsuhteiden laittomuudesta, palkan pienuudesta verrattuna töihin, Isojen Päälliköiden asiantuntemattomuudesta jne. Parasta siis itseni ja muidenkin työhyvinvoinnin kannalta pysyä poissa.


Edelleenkin huomautan, että jatkuva kipu vaikuttaa myös mielialaan. Minä kun en ole masentuvaa sorttia, minua alkaa ärsyttää, vidhuttaa ja kututtaa oikein viimeisen päälle. Jos joku kohtelee kaltoin, puren niskasta ja imen veren. Tai kostan jollain oudolla mutta kummallisella tavalla viikkojen päästä. Annan siis auringon laskea vihani ylle monen monta kertaa!


--------------------------------------


Äh - purrrrrrrrrrr - mamiska oli aamulla ihan omituine. Mä nätisti menin pyytää mun heekkuva, mutt se vaan istu kylppärissä ja katteli seinää ihan hiljasena ja kalpeena. Mä istuin sitte sen eteen ja sanoin, mitä mä tahon, niin se ei ees liikkunu. Kun se liikku, niin mä sain mun heekut. Mutt omituine se kyllä oli. Ei se ees ollu vihaskana mulle, vaiks mä olinki nukkunu taas tyynypesässä yöllä vähän aikaa. Ei se oikeestaan sanonu mulle mitää. Ihan kummallista! Aika harvon se on tommone, sillä on nyt jotain vialla. Mun tarttee keksii päivällä jotain kliffaa, millä mä voisin ilahduttaa sitä, kun se punkee taas himaan. Vaiks sitte se kyllä taas on vihane vähä joka asiasta ja menee lepää vähäks aikaa. Huoh - tällasta se on sitte kissin elämä. Pitää alkaa huolehtii vähän tosta orjastaki, ei siitä tuu mitään, jos palvelu ei pelaa.



Täss mä oottelen, ett mä pääsisin aamulla lokittaa. Mamiska ei vaan avaa konetta ja ton avaaminen näillä tassuloilla on tosi hankalaa, siin on sivuissa semmoset tosi pienet namikat, molemmill puolill vielä, eikä nyt ainaskaa mun tassut ylety niihi yhtä aikaa. Nii ett tuu mami avaa toi matolaatikko nyt ja heti, hei! Mä haluun jutskaa mun kamujen kaa...


--------------------------------------


Toivottavasti Vincent ei järjestä päivän aikana mitään mukavaa "kaikki matot sekaisin ja ykät päälle" sessiota piristääkseen minua. Saataisi olla taas lentäviä kissoja liikkeellä sen jälkeen.


No, kaipa se tämäkin päivä on tässä lusittava, hiljakseen. Äkkiä vaan lisää kaffetta kehiin, kaipa se siitä lähtee taas käyntiin. Toivon vaan, että kukaan ei tänään soita tai lähetä meiliä mistään työasiasta, vastaus voipi olla ärhäkkä, suorastaan riipivän villumainen.


Päivän biisi: Lääkäri-laulu


Kesken oleva kirja: Colby Buzzel: Minun sotani - amerikkalaissotilas Iranissa


Tuntuuko, että sinua ei arvosteta koskaan eikä missään, että työpanostasi työpaikallasi vähätellään, että olet kiitosten arvoinen, mutta et saa niitä koskaan? Käypäs täällä, saat sitä mitä olet aina halunnut, taatusti! Minä, Welhotar Polgara, lupaan...


NO NIIN, KEKSIVIIKKOA TAAS LOKISTANIAAN - OLLAAN OLEMASSA, EIKÖ?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti