tiistai 7. lokakuuta 2008

ON WELHOTAR RAIVOHULLU



Miten huono päivä alkaa? No, minä kerron, vaikka te ette sitä taatusti haluakaan kuulla. Tällä kertaa jopa oletan, että ette halua kuulla minusta lainkaan. Onhan minustakin jo tehty paaria ja persona non grata. Ihminen, jota ilmankin maailma voisi elää, jopa paljon paremmin sekä miellyttävimmissä olosuhteissa. Kaikki alkoi, kun aloitin eilisen päivityksen kirjoittamisen aivan normitapaan eli mitä oikein tapahtuikaan...

Ensin keitetään hyvät kaffet ja kaadetaan ne mukiin, sekaan vähän maitoa. Kannetaan huolekkaasti sillä kipeällä ja pettävällä kädellä muki pöydälle, ihan ainakin viisi askelta. Asetetaan muki varovasti pöydälle. Huokaistaan helpotuksesta. Haetaan pari leipää, vitamiinit ja mömelöt. Asetetaan kaikki valmiiksi ja avataan kirja. Aloitetaan nauttiminen ja samalla kaadetaan koko prleen puolilitrainen muki pöydänkulmalle, hiukka poppanan reunalla avittaen. Arvatkaas miten paljolta se puoli litraa siinä vaiheessa näyttää. Ja mihin kaikkialle se on ehtinyt ja mitä kastellut. Ja pitäisi kiireesti pelastaa mitä pelastettavissa on. Onneksi ja ainoaksi, kirjan ehdin tempaista pois. Sille ei käynyt kuinkaan. Poppana pesuun. Kaikki muu pyyhittävä, hinkattava jne. Leivät olivat muhjua, söin silti. Kun ei mitään muutakaan ollut syödä. Vtuttaa! Niin, sana "syödä" taitaa jo tänään olla kielletty? 

Sitten koneella luetaan tästä, päästään tähän ja tuonne. Voihan veeee! Nyt minä olen raivoissani. Niin raivoissani, että pyydän – ottakaa minut huostaan. Varokaa kuitenkin tullessanne, voin pamputtaa vaikka raa'alla kesäkurpitsalla, prle! Taikka istua jonkun päälle, peljätkää, oi läskipoliisit! Kirjapoliisi on jo olemassa, lainaustilastothan ovat toki selvitettävissä. Maailmassa ei ole mitään järkeä, ei mitään, ei mitään.... ei mitäääääääään! Poistun! Palaan ja otan rauhoikkeen. Ei auta. Menen uudestaan pois! Ensimmäinen linkki on pärsheestä, toista komppaan – haluan pois, kolmanneksi, mitä ihmettä ihmiset tekevät tälle maapallolle?! Tästä lähtien tänne blogiin on painoraja, yli 100 kg, vain armosta hyväksyn poikkeus-anomukset – ja selitysten on oltava hyviä. Lisäksi Suuri Cthulhu tulee vartioimaan pääsyä blogiin, anorektikoille voi käydä huon

Varastolla menen tyhjään tupakkahuoneseen. Rva R. katsahtaa sisään ja sanoo: "Eihän täällä ole ketään!" ja lähtee pois. Minulla on hirvittävä pino töitä ja lisää tuodaan. Minä teen ja kälätän itsekseni, kiroilen itseäni ja konetta sekä ohjelmaa. Lisää tuodaan ja minä teen. Kukaan ei huomaa. Mitä täällä oikein tapahtuu? Kertokaa milloin minut haetaan pois ja viedään kotiin. Ns. työtoverit istuskelevat kaikessa rauhassa puoli päivää kaffittelemassa, ruokailemassa ja kaffittelemassa uudelleen vielä lähtiessäni ns. kotoon, jossa minun armosta annetaan ehkä jatkossakin asua. Häthätää minä käyn keittämässä ne kaffet, sieppaan saastaisen mukini ja poistun taas tekemään lisää töitä. Huvittavinta on se, kun horjahtelen nilkat stanan kipeinä käytävällä. "Tsihih, onko sulla kengissä jokin vika, heheheeh?" Ja meillä kaikilla on niiin mukavaa. *naurua*!

Takso ei löydä toista rappua kahden rapun joukosta. Selostan neljä kertaa, että kyseessä on toinen rappu. Ei auta. Lopulta päästään oikeaan paikkaan, kuski toivottaa hyvää viikonloppua =O Mitä täällä on oikein tehty? Millaisia ihmisiä tämä maa ja maailma päällänsä kantaa. En enää yhtään ihmettele, miksi joku sanoo vihaavansa ihmiskuntaa ja ihmisiä. En todellakaan!

Minä jätän tästä pois viattoman eläimen sepustukset tällä kertaa. Samoin tekohauskat tahi muka-syvälliset hajatelmani ja muun eli lukemani säälittävät ja julkaisukelvottomat opukset, joita arvostelen itsekkäästi ja omahyväisesti ajattelematta lainkaan kirjoittajien tunteita ja painoindeksiä.

Niin, ei minulla muuta. Paavo Haavikolle kepeät mullat – arvostin!                                          

TINDALOSIN HURTTA!

                     





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti