keskiviikko 4. helmikuuta 2009

YHDENTEKEVÄÄ...


Minä olen kuulkaas vaihteeksi äärettömän väsynyt.. Väsynyt ja kyllästynyt. Väsynyt olemaan kipeä, raivoamaan taksoille, odottelemaan niitä. Väsynyt olemaan väsynyt ja kipeä. Kyllästynyt olemaan töissä freesin näköinen, vaikka sattuu niin prleesti. Kyllästynyt kuuntelemaan joidenkin työkavereiden kälätystä otsikkoaineksista, idioottilaatikosta ja ihmisistä, joita en edes tunne.

Ei, ei hyödytä hakeutua lekurille. Jos tulee sairaslomaa, se ei auta mitään. Siis vain sen hetken. Miksi hvtissä minun pitää päivittäin riipiä 10 erilaista mömelöä (vapaapäivinä riittää 2), että pystyisin raahautumaan Varastolle ja tekemään työni. Minun tilalleni voisi tulla monenmonta pientä, hoikkaa ja nättiä nuorta – vastavalmistuneita ja päteviä sekä terveitä. Sellaisia Varastolla on viime aikoina näkynyt. Hakevat heti koulusta nuo nuoret töihin, ettei tarvitse maksaa heille juuri mitään ja vielä lyhyeen määräaikaiseen virkasuhteeseen. No, parempi se kai heille kuin ei mitään. Mutta silti! Ottaisivat minunkin tilalleni jonkun. Varmasti löytyisi. Jospa ehdottaisinkin kehityskeskusteluissa, että määräystäni ei kannattaisi jatkaa. Ikävä kyllä, tiedän olevani nykyisessä työssäni aika hyvä. Pitäisiköhän siis alkaa pitää sellaisia lyhyitä sairaslomia, epäilyttäviä sellaisia nimenomaan... Eli se Varastosta!

Ja lempiaiheeni taksot. Mikä ihme ja kumma saa jotkut kuskit automaattisesti olettamaan, että liikuntaesteen takia olen myös jotenkin muuten vähän vajaa. No juu, olen olen, mutta en sillä tavalla kuin taksot olettavat. Nyt on peräkkäin jo ollut kaksi tapausta, argh. Saan näppylöitä tuollaisesta suhtautumisesta. Eikö niille jo koulutuksessa kerrota, että suuri osa liikuntaesteisistä ja ns. vammaisista ompi älyltään normaaleja (juu, minäkin!). Ei tarvitse holhota. Ne, joita tarvitsee holhota, ovat asia erikseen. Heistä ilmoitetaan kuljetuksen yhteydessä, minkälaista apua he tarvitsevat! Niin eikö jumankekka eilenkin taksorouva kohdellut minua kuin lasta... Melkein vedin itkuhuutopotkuraivarit. Olisin vetänyt, mutta takson lattia oli liian sottainen. Olisi se kyllä ollut näky – Welhotar potkimassa ja kieriskelemässä lattialla, iiiiih.

Kun tähän lisätään kelit eli se, ettei missään ole kunnolla hiekoitettu, tiedätte minun olevan kusessa. Hiihtelen sentti kerrallaan varo-varo-vasti eteenpäin. Nimittäin jos minä kaadun, tapahtuu taatusti karmeita. Olen niin jäykkä ja jo ennestään raihnainen, että... ei kai tarvitse selittää. Onko kukaan teistä muuten edes tajunnut, että pystyn ulkona kävelemään n. 10 – 20 m, jos on hyvä keli (hiukan enemmänkin, jos on kyse kirjoista). Siis muutama metri, käytännössä. Tällä viikolla en ole uskaltautunut edes viemään roskia, pihaa ei ole hiekoitettu ja se on peililiukas.

Että kaikki olisi täydellistä, minulla on ilmeisesti tämän tartuntatauduin kakkosvaihe päällänsä, se varsinainen lunssavaihe. Kaktus kurkussa, yskittää ja kurkkua kutittaa, aivastuttelee, pientä kuumetta. Ja jatkuva pikkunivelten särky – vaihteeksi. Että on kuulkaas mukava tehdä töitäkin. Tässä läppärillä tämä vielä menettelee, mutta Varastolla ei.

Nyt on vasta/jo keskiviikko. Vielä kaksi työpäivää enkä minä millään haluaisi ja jaksaisi. Illalla kotiin tultua kaadun sänkyyn. Teen evästä, jos on pakko. Käyn suihkussa, jos on pakko. Muuten vain makaan. 

Ei tämä oikein ole ihmisen, saati sitten Welhottaren elämää. 


-------------------------------



Purrrrrrrrve, kaiffat! Ähh, toi orja aina valittaa. Tää on kissin elämää, tää. Eileskii sain donarii kaike muun lisäks. Sitt toi antaa nyt erilaisii muanii joka päivä, nyt oon syäny kaikkee. On laittanu vaa vähä. Sitt oon syäny niit hianoi raksui, ku joku tätsy siält Lokistaniast on antanu – juu, ne on hyvei! Ziitos vaa, mä tykkään kovast. Mamikii saa ostaa niit sitte mulle! Oli piän semmone kotiselkkaus, ei me tapeltu eikä mitää. Mä vaa taas tein tyhmii. Toi ees suuttunu, lopetti mulle puhumise.... oli päivä iha hiljaa ja katteli vaa sillee. Glups, mä olin bases vaa enkä tullu vegs. Sitt se itte tuli juttelee mulle, juu, mä siis tajuun. Mutt ku mä en voi sill mitää, ku mä oon päivät yksin tääll, tulee miälee tekee kaikkee semmost, mitä ei pitäis. Mutt ku mulle ei voi ottaa kaverii eikä mami voi olla mun kaa päivisi. Tää on semmone jutska, mihi ei oo niinku ratkasuu. Nyt mami vaa sano, ett oo mite oot. Lupas olla suuttumatt, tai ainaski yrittää. *huoh* Eilenkii mä miäti, mitä se sanoo. Pistin huusholli taas järjestyksee eli matot ja kaikki, sitt sen lisäks viäl ruakapöydän. En kyll pissiny mihkää, en ees pöydäll. Siit vois olla jo jotai seurauksii... Toi on ottanu jonku foto, saiskoha sen tähä. Juu, hei flikat, hei – mä esittelen täss itteeni, tulkaa ja viäkää *tsihihihh* >o<





Kliffaa keskimmäist päivää viikos, vai mite se nyt oli!


------------------------------

Vincent, mitä minä oikein tekisin sinun kanssasi?!

Päivän slogan: On pakko, vaikka ei tahdo!

Päivän biisi: Luuseri

Luettua: Shauna Reid - Dieettitytön huimat seikkailut. Hv-kirja, toivottavasti olet lihonut takaisin ja eronnut siitä suuresta rakkaudesta. Juu, olen ilkeä, tällä opuksella ei ole kirjallisia ansioita! Tony Latva - Totuus Heinojen murhista, muka totuus eli aivan Alibi-ainesta. Faktat lehdistä ja oikeudenistunnosta. Ei kirjallisia ansioita tälläkään! Janne Huilaja – Korman talo. Tarina perheestä, tynkäperheestä siis, aikuisista pojista, niistä peräkamarin miehistä. Pohjoisen elämää, asumista lähes kuolleessa kylässä. Ainoana ilona keskikalja ja miestenlehdet. Karua kerrontaa ja karua luettavaakin. Pieniä, mutta tärkeitä tapahtumia. Veljessarjan menestynein yrittää viedä muilta talon ja tontin alta juottamalla vanhaa ja sairasta isää. Josta sitten seuraakin erinäisiä tapahtumia. Minä pidin, Huilaja on omanlaisensa kertoja. Pienoisromaani, jossa on tunteita liiankin kanssa, karuja sellaisia tosin. Suosittelen.


 


UNETON JA ONNETON MALMILLA 




 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti