tiistai 3. marraskuuta 2009

MÄRINÄÄ, VÄNINÄÄ, SUURTA UHOTUSTA


 


Tämä on niin turhaa – kaikki, ihan kaikki. Minä haluaisin vain olla rauhassa kotona, lääkitä itseäni tarpeiden mukaan ja nukkua silloin kun pystyn ne vähät uneni nukkumaan. Ei, sitähän ei toki suoda. Ei sitten millään. No, prle, seuraava vaihtoehto on todellakin sellainen PTS, että minut ulostetaan Varastolta keinolla millä hyvänsä. Joku purkuperusteinen juttu; kieltäytyminen työstä, työaikana juopottelu, poissaolo ilmoittamatta ja ilman syytä. Olisikohan minusta siihen? Pitää miettiä. Voisihan sitä kurlata välillä aina vodkalla vaikka vessareissulla... 




Tiedän, olen hullu. Kunhan vain joku kirjoittaisi sen paperille, että sillä olisi myös tarvittavasti todistusvoimaa. Minä en vain jaksaisi nippelöidä asioiden kanssa, jotka voisi ja pitäisi tehdä toisella tavalla, joihin minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa. Alan olla kohta erittäin epäsosiaalinen myös töissä, kuten täälläkin. Saattaa olla, että saan jonakin päivänä vielä kunnon raivarit. Tähän asti olen tyytynyt huutamaan ääneen prlettä, stanaa ja vettua huoneessani – ovi on toki levällään! 




Torstaina on se fysiatri ja minä pahoin pelkään, että tiedän, millaista koulukuntaa hän on. Ensimmäinen kommentti: ”Paljonkohan sitä ylipainoa on? Kyllähän se ainakin osasyynä on kaikkeen... jne.” Perkele – jos minulla on vesirokko (kuten taannoin oli), siitäkin syytetään ylipainoa, tai tikku sormessa, sama juttu. Tai tupakointia, tietysti, sehän on myös suosiossa. Tiedätteköhän te nyt ollenkaan, mistä minä oikein puhun? Luultavasti ette... toivon, että ette ole kohdanneet tällaisia lääkäreitä. Minä olen. Aivan riittävästi. Jos hän sanoo sanankaan, poistun välittömästi. Soromnoo, vettuakos tässä! Antaa koipien olla, toivottavasti sitten nyykähtäessäni taju lähtee välittömästi. Luultavasti, taju on ollu monta kertaa mennä jo pelkästään kipujen takia. Että siitä vaan. Eipä enää edes pahemmin pelota. 




Minua ketuttaa niin armottomasti sekin, että tarvitsisin yhden ainoan tietyn tavaran. Sitä varten minun on odotettava lomapäivää, varattava taksot, käytettävä siihen kaksi vapaa-ajan matkaa, ja lopulta käytävä hakemassa se saatanan alle 10 eeroa maksava tavara. Ei, minä EN edes halua sitä, mutta minä tarvitsen sitä. Eikä sitä saa netistä, ei mistään, ei sellaista. Paitsi tosi korkeaan hintaan hiukan sinne päin viittaavan version, eikä ole mitään mieltä tilata Englannista vastaavaa ylihintaan ja hakea sitä sitten postista. Että tällaiset  pienetkin asiat alkavat kismittää, kun ei yksinkertaisesti ole valinnanmahdollisuuksia, mitä yritin jo eilen todistaa. Muu ympäristöni ja työ, muut ihmiset, määräävät minun menemisiäni ja tulemisiani. En minä itse! Ei minulla siis aina todellakaan ole sitä valinnanvaraa, jota peräänkuulutan. 




Lisäksi totean, että olen aikaisemmin luottanut aivan vääriin ihmisiin, joita luulin ystäviksi. Hah! Parempi siis olla yksin, todella yksin. Ei tarvitse anella sympatiaa, kun jotakin odottamatonta tai järkyttävää tapahtuu – kyllä, olen äärimmäisen katkera!




 Vettu ja viikuna!



--------------------------------------------



 




Purrrrrrrrrrrrve, kavrut! Mami on joo vähä vihaskana, mutt ei mulle. Se sano ja mä uskon sitä. Ku mä oon kert saanu hei tiätteks joka päivä uut kissimuanaa ja melkee joka päivä jotai heekkuuki. Eile jotai uut fisuuki, mä olin ihan öönä, mutt se vaa mikrotti mulle fisuu ja ite söi taas vaa vähä. Teki jotai omituist tomangisössönderiä eväkseks. Mä sitt vaa safkasi niit heekkui. Sen verta se on kärttyne, ett ku mun viiksikarvat osu sen silmii, nii ni mä joutusin siirtyy tonne alemmas petii. Siihe kissin paikall, polviin kohdall. Etei niinku saa sillo olla tyynyll. Möhkö suunnittelee jotai, mä tiän. En vaa tiijä mitä, jotai sill on tekeill. Ainaskii silt se vähä näyttää. Omituiine emo mulla, mutt tehä tiijätte. Fotoikaa se oo ottanu, mutt toisaalt mä oon kans vaa goisinu kaiket päivät ja välill käyny ton kans partsill. Siälkii alkaa olla jo nii galsa, ett oma sänky on paree. Vaiks toi onkii tommone, on se ihan kilti mulle, ei oo sanonu ees pahast mistää. Mmmmm, mikrotti sen fisunki ja jäähtytti, oma mami >o<  Löys se kuvankii, erilaise, täält




 




Kliffaa viiko alkuu, muill niinku!



--------------------------------------- 




Vincent, en minä sinulle... 




Päivän slogan: En edes muista millaista on olla onnellinen, siitä on niin monia vuosia... saati sitten iloinen, hah, repikää siitä! 




Päivän biisi: Junkie 




Luettua: Nina Petander – Pläts, no joo, tarkoitushakuinen pläts! Muka-osallistuvaa tragediaa, prle, tämä edes kuvaa kunnon perhehelvettiä. Lievää perheväkivaltaa, mutta sitähän leidi itse hakee jne. Ei suositella kenellekään! Ihmettelen tuota ehdokkutta, kts. linksu! =OO Tuossa kaikki muut ovat parempia, todella!!! Jean Cristophe Grangé – Viattomien veljeskunta. No jo on samaan tavinski-tyyppiseen opukseen ahdettu kaikki; petoviilit, lapsikuorot, natsit, lahkolaisuus, murhat ja muu mukava. Niin sekasotkuista, että häiritsee jo lukemista. Samoin ns. sankareiden oma elo ja olo on enempi ylilyöntiä. Vain matka- tai unilukemiseksi ja silloinkin pakosta. Zinaida Lindén – Nuorallatanssija, novelleja, jotka ovat melkoisen epätasaisia. Leidin aikaisemmat opukset ovat parempia, tsori vaan. Tästä löytyy pari luettavaa mininovellia, muut ovatkin sitten diipa-daapaa. Vain leidin faneille, sellainen läpiluettava ja samalla unohdettava juttu. Todellakin, taantumaa on tapahtunut! Moritz Rinke – Madonnan kanssa luontaistuotekaupassa & muita tarinoita, tästä Welhotar piti. Ironista kannanottoa saksalaisittain erilaisiin ajankohtaisiin aiheisiin ja vähän siitä sivuunkin. Juu – suositan, jos pitää hiukka ilkeämielisestä kolumni-tyyppisestä kirjoittelusta. Ja minähän pidän ;D Carl-Henning Wijkmark – Saapuva yö, mies makaa odottamassa kuolemaansa terminaaliosastolla ja kertoo tarinaansa itsestään sekä muista potilaista. Odottaa ja toivoo kuoleman tuloa, miettii sen olemusta ja kertoo sairaalan arjesta. Erinomainen ja lyhyt opus. Suositan kaikille, varsinkin kuolemaan läheisemmin tutustuneille tai siihen tilanteeseen kohdakkoin joutuville. Lämmin, ironinen, asiallinen ja yllättävän miellyttävä kirja – jep!




 




KISSIKENKÄT – ON!




PS: Te, jotka jaksoitte tänne asti, käykäähän taas testaamassa tietonne Ujittamon kaverin blogissa – uusin JukeQuiz täällä! Minäpäs kävin jo, muhahahahahahhh!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti