keskiviikko 5. maaliskuuta 2008

GILJOTIINI PÄÄNI PÄÄLLÄ


Niin, jotkut ihmettelivät, miksi olisin lähdössä Varastolta. Lyhyesti: olen koeajalla ja yritän tehdä kaiken tietysti mahdollisimman oikein, kuten on neuvottu ja edelleen neuvotaan kysyttäessä. Teen edelleen joissain asioissa virheitä, mutta pyrin ne tietysti korjaamaan, mikäli mahdollista. Muistutan, että hallinnonala sinänsä on minulle outo. Tosin tällä ihanalla tekstinkäsittelyohjelmalla oikolukukin on tushkaa, se ei toimi kuten pitäisi. Wordin ikuaikaisena käyttäjänä vieläkin vahingossa hamuan Wordin toimintoja ja sitten kiroilen, kun niitä ei löydy. Ok, eli teen virheitä. Jokaisen virheen jälkeen tunnen, että pisteeni rrrrrrrrrropisevat alaspäin ja giljootinin terä lähenee. Hermostun ja tämä tietysti lisää angstia ja virheitä, lopulta olen päivän lopussa aivan poikki. Kai olette huomanneet, että lieväkin hermostuneisuus lisää virheiden mahdollisuutta melkoisesti... Lisäksi P-P:n mielestä niittaukset ovat kuin sikalanomistajain yhdistyksessä tehtyjä (?) ja alleviivaukset ovat joko vinoja tai muutoin rumia. Hän ei huomaa esim. sitä, että häneltä itseltään jää joskus kirjoitusvihreitä, jotka korjaan myöhemmin. Muut ja muiden virheet kyllä huomataan ja korjataan hyvin näyttävästi. Lisäksi tuo tytöttely ja pojittelu ei edelleenkään miellytä. P-P on ehkä aavistuksen minua vanhempi, korkeintaan. Työssä hän ei ole edes virkaiältään vanhin. Voisin jopa kuvitella, että siitä eivät ihan kaikki muutkaan pidä. Toiset taas pitävät häntä ”hauskana ja joviaalina”. Minusta tuntuu, että se on ulkokuorta ja tässä on tiukka, melko kylmä periaatteen mies, joka ei taatusti pidä työntekijöidensä puolta, jos siitä olisi joskus kyse. Yleensä esihenkilöistä huomaa tällaiset asiat. En moiti ketään täällä, ei siitä ole kyse. Minä vain tunnen itseni koiraksi, tyhmäksi rakiksi, väärään paikkaan eksyneeksi sellaiseksi. Koiraksi, jota ei voi kouluttaa kunnolla tottelemaan käskyjä. Muutenkin olen vähän outo lintu tuossa ympäristössä.

Aika on loppumassa kuukauden viimeisenä päivänä ja P-P tekee yksinänsä jatkopäätöksen. Aikaisemmista viiva- & niittauspuhutteluista päätellen toivoa ei ole, en tiedä olisiko halujakaan. Siksi nyt on lähtenyt kaksi hakemusta, edeltävine puheluineen. Kiinnostusta olen ainakin herättänyt. Tästä on hyvä jatkaa tai jäädä vähäksi aikaa vapaalle, Herjaamo odottaa kesällä, jos asiat sille mallille kääntyvät! Kyllä minä selviän kolme kuukautta ansiosidonnaisella, se ei ole mikään ongelma. Voisi jopa tehdä ihan hyvää, sekä fyysiselle että psyykkiselle (?) terveydelle. Näin ainakin yritän itselleni väittää. En minä jaksa teen-virheitä-jatkuvasti –stressiä kovinkaan kauaa, joko minulle tapahtuu jotakin tai minä teen jotakin. Mieluummin siis teen jotakin! Että tässä taustaa lyhyesti (vai vielä lyhyesti, hah)...

Ja sitten vali-vali-valitusta tavan mukaan. Koipia särkee poikkeuksellisen pahasti, samoin olkapäätä. Johtunee siitä, että koko alkuviikon olen ravannut pitkin käytäviä kopieeraamassa ja naittamassa. Laskin piruuttaan, paljonko kävelen käytäviä päivittäin, arvioksi tuli ainakin 1 km, joskus 1.5 km. Ei paha, lääkärit tykkäävät *virn*! Että liikuttua ainakin tulee, jonkun verran. Kumma juttu, kyllä käytävillä pystyykin suht. hyvin kävelemään, kunhan ei innostu yrittämään normikävelyä vaan Welhottaren tapaan hitaasti ja varovasti. Yhtenä päivänä huomasin hätäpäissäni käveleväni melkein normaalisti, se kostautui puolen tunnin kuluttua hemmetinmoisina lonkkakipuina ja vääntyneenä koipena. Flunssa ei tiedä lähteäkö vaiko jäädä, se on tehnyt pesänsä minuun. Ei oikein terve olo siltäkään osin. Eli raihnainen, raukka Welhotar täällä rapoaa, sniif!

-------------------------------------


Kurrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrnau, kattit! Huamasitteks, osaan mä muutaki ku purista. Vaiks pitää harjotella kyll. Jotai pitää keksii, ett mamiskan sais paremmi hereill. Nytki jouduin taas purisee vaiks kuin kauan, ennenku se jakso pungertaa ylös. Se nukku niinku sillee, ett jatkuva pönkimine sänkyss. Ollu melkee yhtää paikallaa. Mutki se hukkas peittoje sekaa, melkee lähdin jo baseen goisiin. Nii ja sitt joku torpso soitti illall ja herätti meijät. Mami oli sille vihane ja sano sille rumasti, se oli vissii se Hörhö. Sitt se kai laitto puhelime pois päält, ainaskaa se ei enää soinu. Eilekää saatu kunno heekkui, täks illaks taas luvattii jotai, saa nährä. Mä enää usko, mitä safkaa tulee ja mitä ei. Mamist ei koskaa tiijä, voi olla ett se taas safkaa jotai omituist, joka ei kissill maistu. Eilenki keitteli kasan porkkanoi – hei kamoon, siis porkkanoi! Ei kissit niit syä. Nii ett meni taas tavismuanan pualell. Enkä mä sitä nyt nii hirveest diggaa, jos on muutaki tarjoll. Ois syytä välill olla. Mun miälest kaikiss kissinhoidon käsikirjoiss pitäis kertoo, ett meikäläiset tarvii oikeit heekkui välill, siis jauhist, donarii, suikist ja semmost. Ei niinku pelkkii maitonapikoit ja pussiheekkuruakaa... Mamiki uskois, jos se kirjast nii lukis. Ku se kerta lukee aina ja jatkuvasti. Tai istuu täss koneell. Välill sitt duunaa vaa eväät. Ei se osaa relaa, paitti sitt iha myähää. Sillo me lotkotetaa viärekkäi ja paijatetaa, se on kyll kliffaa. Ja mä saan goisii sen viakus, vaiks eilenki melkee hyäkin mamin koipii. Onneks vaa melkee. Must tuntuu, ett mami osaa aavistaa, millo mä oon sillee hyäkkimismiäles liikkeell, se komentaa mua sillo ja mä lopetan koko jutskan. Nyt mä muute en laitakkaa mitää fotoo tähä mun jutskan mukaa. Jätetää mamill kerranki tilaa, se saa keksii jonku kuvi-huvituksen ite!

Kaikill Lokistanian kissinkoill mä kuitenki toivotan kliffaa keskimmäist viikon päivää, huamisee!

------------------------------------

Vincent, olet kiltti. Lainataan tähän kuva tuolta vriipuolelta, eli hiukkasen atk-asiaa *virn*.
     
                       


Päivän slogan: Kunnon yrityksen jälkeen ei epäonnistuminenkaan ole tappio! (lainaus P. I. Jääskeläiseltä, kts. Luettua-osio)

Päivän biisi: Lucy In The Sky With Diamonds

Luettua: Pasi Ilmari Jääskeläinen – Taivaalta pudonnut eläintarha, lopultakin sain tämän käsiini ja on tätä odotettukin. Hetken mietin, etsinkö ne lehdet käsiini, joissa osa novelleista on ollut, mutta ei sitten kuitenkaan. Päätin nauttia kirjan sellaisenaan, kuin ensimmäistä kertaa kaiken lukien. Ei voi sanoa kuin wau! Missä junat kääntyvät – ikiaikainen suosikkini on parempi kuin muistinkaan, samoin On Murmaa kaatunut. Ja muutakin tuttua löytyi. Erinomaista työtä, pidin kovasti ja nautin kielenkäytöstä sekä mielikuvista. Vuoden paras kotimainen, ehdottomasti. Ei – en voi arvostella enempää, tämä on kertakaikkiaan hyvä eli lukekaa itse. Welhotar suosittaa kaikille. Tämä on sitten myös niitä kirjoja, jotka on hankittava itselle hyllyyn heti kun mahdollista. Kirjoittajalle kiitokset hienosta opuksesta, hiomistyö on kannattanut!

                                      


                                    KESKIMÄÄRÄISTÄ KESKIVIIKKOA!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti