perjantai 19. marraskuuta 2010

PLUIKASTA - RUTOSTI HANKATTU KYNTTELIÄ...


 


 


Älkää vaan kysykö, mihin tämä viikko on mennyt! Minä en tiedä, en todellakaan. Olen nukkunut, haahuillut, lukenut, jupissut joutavia Hörhölle, jutellut vieraan kanssa (Polkalassa kävi The Vieras!), mupeltanut erilaisia mättöjä ja välillä taas nukkunut. Mitään järkeväksi luokiteltavaa ei ole tullut tehtyä, vaikka se käytännössä ehkä olisikin ollut nippa-nappa mahdollista. Onko siis oikein potea huonoa omaatuntoa siitä, että potee? Ilmeisesti, tämä hvtillinen luterilainen työmoraali ajaa ihmisen aivan outoihin sfääreihin näemmä.


 


No, tänään roudauspäivä ja –retki tuloillansa. Normihommat eli posti-kirjasto-apteekki ja kaupat. Argh, taas kaikki on loppu – tai ainakin melkein. Ja pitää muistaa ajatella jo ensi viikkoa sillä silmällä, että evästääkin täytyy ja iltaisin ahtaa jotakin nassuunsa. Voihan vee, ei huvittaisi eikä haluttaisi lähteä tuonne liukastelemaan!


 


Lisäksi ensi viikko pelottaa paitsi töiden myös kelien osalta. Lupasivatten sitten pakastuvaa eli tod.näk. erittäin pluikasta. Jos minä jotakin vihaan niin liukasta ja pakkasta varsinkin yhdistettynä toisiinsa! Ei muuten, mutta Polka on kuni pampi liukkaalla jäällä, varsin hentoinen otus siis... *eheheeeeeeeeh* Argh, en muuta sano. Pitäisikö ottaa rohkaisutippoja ennen töihinlähtöä? Tai runsas annos rauhoittavia, että voisi kaatuilla riittävän velttona? No, se nähdään. Ajatteluttaa taas etukäteen kaikki tämmöinenkin.


 


Päädyin sitten siihen, että otan yhteyttä Arvaustalon terkkariimme ja yritän sitä kautta saada jotakin liikkeelle. Jos ei onnistu, annan olla. Minä en tod. enää jaksa yrittää yhtään mitään. Olen niin kyllästynyt, tympiintynyt ja kettuuntunut. Yksikään lekuri ei kuuntele, mitä minä sanon. Ei, se on jo todettu moneen kertaan. Miten jotkut saavat äänensä kuuluviin, huutamallako? Vai voivoivoivottamalla? Minä en varmaan sitten meuhkaa riittävästi tai meuhkaan väärällä tavalla. Perkele, pitääkö minun oikeasti alkaa vihaiseksi? No, sitten minut tietysti poistetaan vastaanotilta. Annetaan tämänkin asian olla. Annetaan ihan mieluusti kaikkien asioiden nyt vaan olla.


 


Olisi niin mukava, jos saisi vain olla rauhassa ja kohtuullisen kivuttomana. Voisi jopa tehdä töitä, jos niitä ei olisi aivan tuhottomasti eivätkä ne saisi taas hartioita jumiin. Jumi on melkein poistunut, aivan kevyt venyttelykin onnistuu lääkityksen jälkeen *vaisu jee*. Ei hyvä, ei sitten mitenkään.


 


Tänään ei kuulkaas taaskaan ole minun päiväni, jos nyt sitten on koskaan. Ei, mikään ei ole erityisen pahasti, mutta silti. Jokin kalvaa nyt taas – työnalkuahihan se tietysti ilmoittelee itsestään sekä tekemättömät työt. Kaikki siihen liittyvä minuuttiaikataulutus, lääkkeet, syömiset, taksot – ihan kaikki. Minä kuulkaas oikeasti elän aikataulutettua elämää, jotta yleensä pystyisin elämään edes jotenkin. Ei kiva, ei sitten yhtään!


 


Ähh, väninää ja marinaa. Mitäpäs tässä muuta, lisää kaffetta ja mömelöitä kehiin ja baanalle – tehkääs perässä!


 


 


 


POLKA – PAMPI JO SYNTYESSÄÄN!


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti